Kohtasiko Lönnrot matkoillaan sanataiteilijoita, runoilijoita?
Miksi Kalevala ei saanut kaunokirjallisia sovelluksia kovinkaan nopeasti?
Miten kalevalaisia teemoja käsitellään toisaalta 1890-luvun, toisaalta 2000-luvun proosassa?
Mikä on runoilijan ja runomitan suhde?
Millainen parta Väinämöisellä on?
Minkä värinen on Kullervon rekeä vetävä hevonen?
Mitä Ainolla on päällään?
Hymyileekö Lemminkäinen?
Miltä sampo näyttää?
Kuvat mielessämme syntyvät kuvista, joita näemme ympärillämme. Vaikka runonlaulaja jättäisi kertomatta Kullervon hevosen värin, maalari ei voi maalata hevosta, joka ei ole minkään värinen. Kuvataide tarvitsee yksityiskohtia, värejä, esikuvia. Niinpä jokainen yritys kuvata kalevalaista maailmaa tarkoittaa samalla sen tulkintaa, ja jokaisella kuvallisella tulkinnalla on kulttuuriset, historialliset ja poliittiset kytköksensä.
Miksi Kalevala-aiheiset draamat keskittyvät useimmiten Lemminkäiseen tai Kullervoon?
Näyttämötaiteen juuret ovat uskonnossa, rituaalissa. Myös Kalevalassa on vahva ritualistinen juonne. Ei siis ole ihme, että ne vetävät toisiaan puoleensa – eikä sekään, että kirjallisen eepoksen ja auditiivis-visuaalisen draaman kohtaaminen ei aina ole käynyt kitkattomasti.
Mitä tekemistä Kalevalalla on suomalaisen elokuvan synnyn kanssa?
Miksi Kalevalaa ei filmattu suurten tuotantoyhtiöiden kultakaudella?
Onko Kalevalan filmaaminen ”kerrassaan mahdottomuus”, kuten kuvanveistäjä Emil Wikström kerran totesi?
Vaikka Kalevala onkin ollut itsenäisyyden ajan tulkituimpia kirjallisia teoksia Suomessa, sen elokuvallistamisen historia on katkelmallinen. Kalevalan filmatisoinneissa ja toteutumatta jääneissä filmaushaaveissa on lähes yhdeksän vuosikymmenen aikana kuljettu pitkä matka kansatieteestä ja kansallisesta epiikasta ensin ylikansalliseen ystävyystuotantoon, sitten tieteisfiktioon ja kansainväliseen toimintafantasiaan. Ehkä valkoisella kankaalla sittenkin, toisen kuvanveistäjän Alpo Sailon sanoin, ”kaikki on mahdollista”?
