"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala taiteessa – Musiikissa

1970-luvun jälkeinen renessanssi

Muokattu ote Kalevi Ahon artikkelista Kalevala ja suomalainen taidemusiikki.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

1970-luvulta lähtien Kalevala on elänyt voimakkaampaa renessanssia säveltäjiemme innoituksen lähteenä kuin kertaakaan Sibeliuksen jälkeen. Uuteen Kalevala-innostukseen vaikutti hiukan yllättäen sama asia, joka sai myös 1900-luvun vaihteen suomalaisia taitelijoita Kalevalan ääreen, nimittäin omien juurien etsiminen sekä kansallisen taiteen edelleen kehittäminen ja sen puhdistaminen kaikesta perinnettä raskauttavasta kuonasta. 1970-luvun jälkeinen kiinnostus Kalevalaan on tuottanut teoksia, jotka kuuluvat kaikkein merkittävimpiin Kalevala-sävellyksiimme. Modernien Kalevala-sävellysten määrä on kuitenkin niin suuri – oopperoita, orkesteriteoksia, kuoroteoksia, kamarimusiikkia, vakavaa ja yllättävän paljon myös ns. kevyttä musiikkia – että tässä listataan vain muutamia esimerkkejä tekijöistä ja teoksista.

Aulis Sallinen (s.1935) kirjoitti Kalle Holmbergin ohjaamaan Rauta-aikaan 1978–1982 noin puolitoista tuntia musiikkia, useimmiten lyhyitä, yksinkertaisia musiikkikatkelmia. Filmin leikkaus tehtiin musiikin mukaan. Joko Sallinen meni filmistudioon nähdäkseen filmattua materiaalia ja tietääkseen, paljonko musiikkia jokin tietty kohtaus vaati, tai hän kirjoitti ensiksi musiikin, ja vasta sitten kyseinen kohtaus filmattiin. Esimerkiksi Lemminkäis-osaa filmattaessa aikaisemmin nauhoitettu kuoro-orkesterimusiikki toistettiin kuvaustilanteessa kovaäänisistä. Näin näyttelijät ja ohjaaja löysivät oikean rytmin niihin Lemminkäis-kohtauksiin, joihin sisältyy musiikkia. Sallisen lämpimän emotionaalinen musiikki tuo filmin kokonaisvaikutukseen äärimmäisen tärkeän kontrastin.

Rauta-ajan musiikki on sävelletty suurelle sinfoniaorkesterille, lapsikuorolle, sekakuorolle ja sopraanosolistille. Tästä materiaalista Sallinen loi 1983 myös 28-minuuttisen sarjan, Rauta-aika-sarjan, jossa on seitsemän lyhyttä osaa: Ilmarisen ja Kultaneidon hääkulkue, Ainon laulu, Lemminki Pohjolassa, Lemminki hiihtää Hiiden hirven, Väinön soitto ja Lemminki ja saaren neidot. Teoksen sävelkieli on monesti hyvin yksinkertaista. Esimerkiksi Väinön soittoa kuvataan vain kahdella instrumentilla, piccolohuilulla ja jousella soitetulla vibrafonilla. Sallisen mukaan Rauta-ajassa Paavo Haavikko tulkitsi Väinämöisen soiton parodistisesti: Haavikon mielestä Väinämöisen ammoinen esikuva ei ole voinut soittaa kuin jotain aivan primitiivistä instrumenttia.

Kalevalan yksityisistä kohtauksista Väinämöisen soitto on innoittanut säveltäjiä enemmän kuin mikään muu aihepiiri. Jostain syystä useimmista näistä musiikillisista kuvauksista on jäänyt puuttumaan kuitenkin sellainen huikea mielikuvituksellisuus, joka on ominaista Kalevalan 41. ja 44. runoille. Eero Hämeenniemi (s.1951) lähestyy aihetta kokonaan toisista, abstraktimmista lähtökohdista kuin edeltäjänsä. Orkesteriteoksessaan Soitto (1984) hän ei yritäkään luoda sellaista huikeaa musiikkia, jota koko luomakunta tulee kuuntelemaan, vaan esittää soiton idean, miten se lähtee yhdestä pisteestä ja leviää ikään kuin veteen heitetyn kiven aiheuttamien renkaitten tavoin ja samalla joka puolelle levitessään laajenee ja potensoituu.

Pekka Kostiaisen (s.1944) Kalevala-aiheiset orkesteriteokset ovat luonteeltaan täysin vastakkaisia Hämeenniemen abstraktille tai Sallisen persoonallisesti tyylitellylle Kalevala-maailmalle. Fagotille, lyömäsoittimille, ilman sanoja laulavalle kuorolle ja orkesterille sävelletty Concerto non troppo (1982) perustuu kauttaaltaan runosävelmille, ja kyseessä on eräänlainen solistikulttia irvaileva antikonsertto.

Huomionarvoisempi teos, ja ylipäänsä Kostiaisen parhaita sävellyksiä on vuonna 1984 valmistunut Tuli on tuima tie’ettävä sinfoniaorkesterille, sekakuorolle ja ääninauhalle. Teoksessa on kolme yhtäjaksoisesti soitettavaa osaa, joista ensimmäinen jakaantuu jaksoihin Manaus I, Maahiset ja Manaus II, toisena osana on Tuli on tuima tie’ettävä ja epilogina Kalmisto. Kalmisto-osassa nauhalta kuullaan neljän itkijänaisen itkua. Teoksessa on pyritty alkukantaiseen tunnelmaan, jota luo myös monien kohtien suggestiivinen rytmiikka ja kuorolta vaadittava kansanomainen, hieman raaka ja avonainen äänenmuodostus.

Kostiainen on etsinyt arkaaisesta kansanmusiikin ja Kalevalan maailmasta sellaista tuoreutta ja alkuvoimaa, jota tapaa modernin musiikin suuntauksista Kostiaisen mielestä melko harvoin. Suurena esikuvana on virolainen Veljo Tormis, jonka sävellyksistä Kostiainen kirjoittaa: ”Teoksissa leijuu todella vanha, maaginen mystinen kansanmusiikin ilmapiiri. Kuitenkin niissä on käytetty tämän vuosisadan sävellystekniikkaa, mutta siten, että se vain lisää musiikin alkuvoimaa.” Tormiksen vaikutus tuntuu Kostiaisen Kalevala-aiheisissa kuoroteoksissa, joista tunnetuin on Pakkasen luku (1984) – kantaesityksessä sen esitti Suomen Sävel 1984 -juhlan loppukonsertissa 10 000 hengen massakuoro.

Olli Kortekangas (s.1955) on säveltänyt kolme omaperäistä kalevalaista kuoroteosta. Hyvin hiljaisen, staattisen musiikin vallitsema lapsikuoroteos MAA (1984–1985) tulkitsee Kalevalan luomismyyttiä yhdistäen Alku-Kalevalan tekstiin myös muiden kansojen luomismyyttejä sekä säkeitä Johanneksen evankeliumista, Walt Whitmanilta ja kiinalaisesta filosofisesta I Ching -teoksesta. Mieskuoroteoksessa Lumen valo (1984) pyritään luomaan taas eräänlainen kalevalainen äänimaisema. Koreografisen lapsikuoroteoksen Ikikaiku (1999) Kortekangas sävelsi Rotterdamin Songbridge-tapahtumaan 1999. Kolmikielisen sävellyksen suomenkielinen tekstiosuus on peräisin Kalevalasta.

Erik Bergmanin (1911–2006) laaja, yli puolen tunnin kestoinen kamarikuoroteos Lemminkäinen (1984) on ilmeeltään dramaattinen, voimakas sävellys. Lemminkäinen syntyi Yleisradion tilauksena Kalevalan 150-vuotisjuhlavuonna, ja Radion kamarikuoro kantaesitti sen 8.5.1985. Teos muodostuu kahdesta laajahkosta Lemminkäis-runon kohtauksesta. Pohjana ovat Kalevalan 14. runon loppu ja 15. runo sekä 27. runo. Bergmania on kiinnostanut runon dramatiikka aivan sellaisenaan, ja kuoroteos, jossa mukana on myös sopraano- ja baritonisolisti, on melkein oopperamaista musiikkia. Kertova osuus on uskottu lausujalle. Joskus myös kuoro toimii tapahtumien kommentoijana.

Lemminkäinen kuuluu Bergmanin kuorotuotannon pääteoksiin, mutta epätavallisen vaikeutensa takia – teoksen harmonioita vallitsevat alusta loppuun sekuntisoinnut, joista laulajien on vaikea saada säveltasollisia kiinnekohtia – teos on jäänyt suureksi harvinaisuudeksi kuorokonserteissa.

Pekka Jalkasen (s.1945) raikas ja persoonallinen kolmiosainen tyttökuoroteos Vägehens otetut neidizet (1981) pohjautuu suojärveläisen Ogoi Määräsen Martti Haaviolle laulamiin häälauluihin. Teoksen melodisena pohjana on kaksi inkeriläistä runosävelmää, ja Jalkanen luo niistä modaalisia sointikenttiä kaanontekniikkaa käyttämällä. Samaa tekniikkaa hän soveltaa myös kahdelle viululle ja jousiorkesterille säveltämässään teoksessa Viron orja (1980) – tämä teos perustuu taas kansansävelmälle, jonka lauloi A. Borenius-Lähteenkorvalle todennäköisesti Larin Paraske.

Larin Parasken laulamille runoille on velkaa myös Jalkasen teos Iloveet (2004), pienoisoratorio etnomezzosopraanolle ja naiskuorolle. Joululegendat, lapsikuorolle ja -lukijalle sävelletty Piika pikkarainen (1985) sekä etnomezzosopraanolle, sekakuorolle ja soitinyhtyeelle sävelletty Muaemo (1999) tukeutuvat niin ikään Kalevalan runojen pohjana olevaan karjalaisperinteeseen. Jalkanen onkin todennut kalevalaisuuden, muun etnisen arkaismin ohella, olevan hänen musiikkinsa tärkeintä käyttövoimaa.

Pehr Henrik Nordgren (1944–2008), joka jo 1960-luvun lopulta oli käyttänyt teoksissaan kansansävelmiä ja kansansoittimia, havahtui näkemään Kalevalan kokonaan uudessa valossa perehdyttyään Kalevala-kirjallisuuteen ja -tutkimukseen: Kalevala ei ollutkaan vain suomalais-kansallinen. Kalevalassa Nordgren löysi myös luonnon ja alkuperäisyyden vastakohtana vieraantuneelle modernille elämälle ja teknologialle. Kaustisen kamarimusiikkijuhlilla vuonna 1985 kantaesitetyn Taivaanvalot-teoksen pohjana ovat kalevalaisen runoston vanhimmat myytit ja uskomukset, joille löytyy vertailukohteita muinaiskansojen joukosta eri puolelta maailmaa. Lähtökohta ei siis ole suomalaiskansallinen eikä pyrkimyksenä ole myöskään todistaa Kalevalan kertomukset historiallisiksi tositapahtumiksi. ’Sankarina’ ei ole Väinämöinen tai joku muu oletettavasti olemassa ollut henkilö, vaan pääskylintu, joka vapauttaa ne Hiitolasta (eli ”Pimeästä Pohjolasta” tai Manalasta). Molemmissa myyteissä taivaankannen takoja Ilmarinen esiintyy kuin jumalolentona: häntä lintu rukoilee hädässään ja hänelle myös lintu palauttaa vapauttamansa taivaankappaleet. Ne sävellyksen osat, joissa ei ole laulettavaa tekstiä, liittyvät alkukantaisiin uskomuksiin kuun- ja auringonpimennyksistä.

Koska Nordgrenia ei sävellystyön alkuvaiheissa kiinnostanut sankarien Kalevala, vaan jokin vielä tarunomaisempi, mytologinen kalevalainen maailma, hän päätyi tutkimaan alkuperäisiä Suomen Kansan Vanhoihin Runoihin sisältyviä runotoisintoja keskittyen lähinnä luomis- ja päivänpäästörunoihin. Niistä hän sitten vertailemalla ja yhdistämällä kokosi Taivaanvalojen tekstin. Tätä kiehtovaa työtä tehdessään Nordgren tajusi samalla, minkä valtavan suurtyön Lönnrot oli tehnyt, kun hän niin suuresta, monivivahteisesta ja rikkaasta runomateriaalista sai kootuksi tietyllä tavalla yhtenäisen eepoksen.

Taivaanvalojen esityskokoonpano on täysin poikkeuksellinen. Paitsi normaalien soittimien orkesteria (puhallinkvintetti, kaksi jousikvintettiä, kaksi lyöjää, cembalo, piano), lapsi- ja sekakuoroa sekä solisteja (sopraano, tenori ja baritoni) esittäjistöön kuuluu laaja kansan- (tai perinne-) soittimien ryhmä, joka antaa sävellykselle aivan erikoislaatuisen soinnin: kaksi pukinsarvea, ruokopilli, tuohihuilu, suhistuspuu, lepenälauta, šamaanirumpu, viisi viisikielistä kannelta, kolme 36-kielistä kannelta ja jouhikko. Perinnesoittimia käyttämällä Nordgren on halunnut laajentaa perinteistä klassista sointimaailmaa luonnon suuntaan, ei ”digitaaliseen” suuntaan, ilmaisten näin samalla vastalauseensa modernin maailman teknistymiselle ja modernin musiikin liian teknologisille ja älyllisille suuntauksille.

Taivaanvaloissa Nordgren on yhdistänyt omaan sävelkieleensä myös inkeriläisiä runosävelmiä niin luontevasti, että kuulija ei pysty sanomaan, milloin kysymys on kansansävelmäsitaatista ja milloin ei. Vastaava koskee teoksen muotoratkaisua, jossa on pyritty toteuttamaan jotain ”epäloogista” senkin tähden, että kyseessä on myyttejä, epätodellisuus. ”Siis lähtökohtana on ollut epätodellisia rakennelmia.”

Taivaanvalot on teos, jossa on tavattomasti ulottuvuuksia syvyyssuuntaan, kohti ihmiskunnan mytologista alkuperinnettä, ja joka pyrkii tuomaan nämä menneisyyden kerrostumat lähemmäksi nykyaikaa, nykyhetkeä rikastuttaviksi ja siihen liittyviksi elementeiksi. Teos kuuluu Nordgrenin pääteoksiin, ja samalla se on yksi suomalaisen musiikin omaperäisimmistä sävellyksistä. Tämä fantasia, jolla ei ole musiikissamme esikuvia, on myös säveltäjälleen läheinen teos: ”Aistin jotenkin, että edessäni oli jonkinlainen elämäni tehtävä, elämäntyö – kuten hienosti sanotaan. Tai ainakin tunsin, että tästä voisi tulla jotain suurta.”
Siirry sivulle Taivaanvalot äänite, Alba Records Oy

Aluevaltausta Kalevala-aiheisten teosten joukossa merkitsee Eero Ojasen (s.1943) neljälle laulajalle ja jazzkvartetille säveltämä kantaatti Väinämöisen soitto (1975). Viihde- ja jazzmusiikin parista tuli myös Ilpo Saastamoinen (s.1942), jonka kunnianhimoisin Kalevala-sävellys on 7-osainen, 80 minuuttia kestävä sarja Kalevala bigbändille sekä laulu- ja saksofonisolistille. Tämän lisäksi hän on säveltänyt teokset Antero Vipunen mieskuorolle ja efektisoittimille sekä teokset Väinämöisen laulu ja Väinämöisen soitto lauluäänelle ja yhtyeelle.

Vielä huomattavasti perusteellisemmin Kalevalaa on tulkinnut Seppo Paakkunainen (s.1943) – pelkästään Kalevalan juhlavuoden 1985 johdosta Paakkunainen loi yli kolme tuntia Kalevala-aiheista musiikkia. Näissä teoksissa Paakkunainen rikkoo vielä edellämainittuja säveltäjiä selvemmin musiikin raja-aitoja. Viihde- tai jazzmusiikista peräisin olevia piirteitä saatetaan yhdistää vanhakantaiseen kalevalaiseen melodiikkaan ja vanhat kansansoittimet voidaan rinnastaa moderneihin sähkösoittimiin. Paakkunaisen Kalevala-teoksista huomattavimpia ovat Kultaneito (sopraanolle, baritonille, sekakuorolle, alasimelle, lekalle, 3 pimpparaudalle ja noitarummulle; 1983), Marjatan poika (sekakuorolle, puhallinorkesterille, lyömäsoittimille ja kanteleryhmälle; 1985), musiikki näytelmään Kalevala (koostuu 14 kuorolaulusta ja 30 muusta musiikkinumerosta), musiikki näytelmään Kalevalan tarinat, sekä musiikki monitaideprojektiin Kalevainen, jossa on kolme osaa: Maailman synty, Sammon tarina ja Kullervo.

Paakkunainen soitti myös Karelia-yhtyeessä, jonka tavoitteena oli päästä suomalais-ugrilaisen sävelmaailman ytimeen improvisoimalla muinaisten kansansoittajien tapaan. Tässä hän ennakoi niitä tendenssejä, joita Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla 1990-luvulta lähtien ennen kaikkea Heikki Laitisen vaikutuksesta on ryhdytty soveltamaan ja edelleen kehittämään. Ns. uuden kansanmusiikin piirissä kalevalaisuus on elänyt hyvin voimakasta renessanssia jo parin vuosikymmenen ajan.

Nuoremman suomalaisen säveltäjäpolven huomattavin Kalevalan sävelittäjä on Uljas Pulkkis (s.1975). Lyhyessä ajassa 2006–2007 hän on luonut neljä tähän aihepiiriin kuuluvaa teosta, joista suuri sinfoninen runo Neito (2006–2007) on sekä hänen tähänastinen pääteoksensa että ylipäänsä yksi merkittävimmistä moderneista Kalevala-tulkinnoista.

Pulkkiksen ensimmäinen kalevala-aiheinen sävellys Ilmarisen pajassa (2006) puhallinorkesterille on kuvaus Sammon taonnasta. Säveltäjän mukaan teos pyrkii luonnehtimaan samalla Ilmarisen voimakastahtoista mutta epävarmaa, kaikenlaisiin touhuihin helposti houkuteltavissa olevaa persoonaa. Juonena on hänen mukaansa kasvutarina, jossa epävarmasta päähenkilöstä kasvaa varsinainen sankari, tosin tehtävässään lopulta epäonnistuva. Ilmarisen puuhat kun päättyvät aina hieman kehnosti. Laet lauloi (2007) soolokanteleelle on saanut taas innoituksensa Kalevalan Väinämöisen soiton kuvauksesta, jossa ”katot kajahtelivat, ikkunat iloitsi ja laet lauloi.” Teos perustuu kansanmusiikkimaiseen melodiaan, joka kappaleen aikana kertautuu kolmasti ja josta leviää ympäriinsä ikään kuin alati voimistuvia polyrytmisiä, tekstuuriltaan ja rekisteriltään lähtökohtamelodiaa monipuolisempia kaikuja.

Neito syntyi Ylioppilaskunnan Laulajien ja Yleisradion yhteistilauksena YK:n 125-vuotisjuhlaviikon pääkonserttiin 2008. YL:n johtaja Matti Hyökki tarjosi Pulkkikselle tilaisuuden juhlateoksen säveltämiseen: ”Sävellä teos, jota voisi esittää Sibeliuksen Kullervon rinnalla.” Pulkkis toteutti Hyökin toiveen ja sävelsi Sibeliuksen Kullervon mittaisen, 75 minuuttia kestävän sinfonisen kuoroteoksen Neito, tähänastisen pääteoksensa. Sen kolme pääjaksoa jakautuvat 2–5 minuuttia kestäviin kohtauksiin, jotka ovat luonteeltaan resitatiiveja, välisoittoja, aarioita jne. Mieskuoro kertoo tarinaa eeppiseen, Sibeliuksen Kullervon mieleen tuovaan tapaan, mutta lausuu välillä myös Ilmarisen ja Ahdin repliikkejä. Näin teos yhdistää mielenkiintoisesti eeppistä kerrontaa Pucciniin assosioituvaan oopperamaisuuteen.

Sävelkieli on kauttaaltaan varsin tonaalista. Monesti teoksen harmoniat ja orkesterin käyttö tuovat mieleen Wagnerin. Teoksen suurmuodon kehitys rakentuu Wagnerin tavoin ennen kaikkea harmonisen kehityksen ja harmonisten jännitteiden varaan. Toista ja kolmatta pääjaksoa vallitsee myös musiikin dynamiikan ja liike-energian jatkuva kasvu. Pulkkiksen orkesterin käyttö on perinteistä, mutta lajissaan erittäin hyvin hallittua ja soivaa. Musiikki sisältää myös virtuoosisia scherzomaisia jaksoja, kuten puhaltimien vallitsemat kuvaukset Ahdin kosiomatkasta tai Ilmarisen ja Neidon häistä. Kuorotekstuuri on pääosin homofonista, 1–4-äänistä. Mieskuoro on äänessä suunnilleen puolet teoksen kokonaiskestosta, eli paljon pitempään kuin esim. Sibeliuksen Kullervossa. Pulkkis pitääkin Neitoa ennen kaikkea kuoroteoksena, jossa on mukana myös kaksi solistia ja orkesteri.

Neito palaa Kalevalan säveltulkintojen kansallisromanttisille alkulähteille, Kajanuksen Ainon ja Sibeliuksen Kullervon mieleen tuovaan maailmaan. Silti tätä maailmaa lähestytään tämän hetken näkökulmasta, teosta ei olisi voitu kirjoittaa Kajanuksen ja Sibeliuksen aikaan.

sivun alkuun

"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria