"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala taiteessa – Kuvissa

Väinämöisen idea

Lyhennetty Riikka Stewenin artikkelista Unohdetut kuvitelmat Kalevalasta kuvataiteessa.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

1 2 3 4


Kuvalähde: Kalevalaseura, kuva Johnny Korkman
Rudolf Åkerblom (1849-1925): Väinämöisen soitto, 1885.

Ensimmäistä kertaa kalevalaiseen mytologiamaailmaan kuuluva hahmo sai kuvallisen muodon Turun uuden akatemiatalon reliefikoristelussa vuonna 1814, paljon ennen kuin Lönnrot kokoili runojen sirpaleita matkoillaan. Runoilija ja Turun akatemian professori Frans Mikael Franzén oli vuonna 1807 saanut tehtäväkseen suunnitella kuvaohjelman reliefisarjaan, joka kuvaisi ”valistuksen ja tieteiden edistyskulkua Suomessa”. Tarinan oli tarkoitus alkaa pakanuuden ajasta, edetä kristinuskon tulon ja uskonpuhdistuksen kautta akatemian perustamiseen vuonna 1640 ja päätyä Kustaa III:n ajan käsittelyn jälkeen siihen, kuinka uuden akatemiarakennuksen peruskivi muurattiin Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Aadolfin läsnä ollessa. Kuvaohjelman suunnittelun ja toteutuksen välillä valta kuitenkin vaihtui niin, että Kustaa IV Aadolfin asemasta tarina huipentuikin Venäjän keisarin Aleksanteri I:n esiintymiseen viimeisessä reliefissä. Ensimmäinen kuva säilyi silti samana.

Kuvaohjelma, jossa sivistyksen voittokulku esitettiin alkavaksi muinaisesta kulttuurista, ei sinänsä ollut poikkeuksellinen, mutta Suomessa se oli uutta. 1700-luvun lopun lopulla kiinnostus muinaishistoriaan ja esikristilliseen kulttuuriin oli lisääntynyt kaikkialla Euroopassa, Suomessakin, sekä klassisoivien että romanttisten ajattelutapojen vaikutuksesta. Suomessa Henrik Gabriel Porthan ja Aurora-seura, johon myös Franzén kuului, olivat olleet keskeisessä roolissa tässä ”oman kansan” menneisyyteen kohdistuvan kiinnostuksen kasvussa, ja Porthanin johdolla laadituissa dissertaatioissa hahmottui sekin Suomen historia, joka edelsi Turun tuomiokirkon rakentamista. Oikeastaan jo vuoden 1666 lopulla oli Ruotsissa kuninkaallisella julistuksella määrätty piispat ja paikalliset hallintovirkamiehet kokoamaan tietoja kristinuskoa edeltävistä muinaismuistoista, mutta monet varhaisimmasta historiasta kertovat arkeologiset esineet on kuitenkin löydetty uudelleen vasta paljon sen jälkeen, kun kalevalaista maailmaa ryhdyttiin kuvaamaan taiteessa.

Kun taiteilijaksi pyydetty kuvanveistäjä Eric Cainberg (1771–1816) ryhtyi kuvittelemaan Väinämöistä suomalaisen sivistyksen ensimmäisenä tuojana, hänellä ei siis tosiasiassa ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miltä Väinämöinen olisi näyttänyt, miten nimenomaan suomalainen tai skandinaavinen tietäjä olisi käyttäytynyt kansansa keskuudessa tai minkälaiseen tyyliin hänet olisi kuvattava. Aluksi kalevalainen mytologia inspiroi taiteilijoita pelkästään aiheen tasolla, ilman että aiheen esittämisessä olisi pyritty mihinkään ”suomalaiseen” tai ”kalevalaiseen” tyyliin. Toisaalta, koko idea ”suomalais-kansallisesta” tyylistä syntyi vasta paljon myöhemmin, kun suomalaissyntyiset taiteilijat halusivat erottua ”suomalaisina” 1880- ja 1890-lukujen Pariisi-keskeisessä taidemaailmassa.

Vielä 1800-luvun alkuvuosina Cainbergin aloittaessa työtään kenellekään taiteilijalle ei olisi tullut mieleen, että ”suomalainen” aihe olisi vaatinut ”suomalaisen” tyylin, ja romanttisimmatkin taiteilijat pitivät ihanteenaan klassismin universaalia puhuttelevuutta. Cainbergista tärkeä aihe vaati klassisen tyylin, ja hän pyrki tulkitsemaan suomalaisten Väinämöis-myytin kreikkalaisten esikuvien mukaan; olihan Väinämöinen suomalaisten Orfeus, sivistyksen ensimmäinen tuoja, ja sivistyksen voittokulku -aihe oli hyvin tyypillistä aloittaa juuri Orfeuksesta.

Kuvalähde: Kalevalaseura
Erik Cainberg, reliefi Turun Akatemian juhlasalissa.

Franzénille ja Cainbergille Väinämöinen oli paitsi Orfeus myös Apollo ja Prometheus – vähintään kolme antiikin mytologian sankaria yhdessä hahmossa. Orfeuksen tavoin Väinämöinen lumosi laulullaan ja soitollaan, Apollon tavoin hän suojeli taiteita ja Prometheuksen tavoin hän oli tuonut tulen ihmisille.

Cainbergin Väinämöisellä on jo kaikki attribuutit, jotka myös Robert Wilhelm Ekmanin (1808–1873) ja Carl Eneas Sjöstrandin (1828–1906) Väinämöisillä on muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, ja Väinämöinen jakaa ne erityisesti Orfeuksen kanssa. Hänenkin soittonsa lumoaa ihmisten lisäksi metsän eläimet, erityisesti karhun, sekä vedenneidot. Mutta näiden esikuvien lisäksi Väinämöisellä oli myös romanttisempi esikuva Ossian, Fingalin poika, Morvenin kuningas – kelttiläinen Homeros, jonka runoilija MacPherson keksi 1700-luvun puolivälissä.

Myös Ludwig Heinrich von Nicolayn suunnittelemassa ja vaalimassa Monrepos’n kartanon puistossa Viipurissa oli varattu paikka Väinämöiselle. Monrepos’n ensimmäinen Väinämöinen oli tilattu 1830-luvun alussa tanskalaiselta kuvanveistäjältä Gotthelf Borupilta (1804–1879), ja hänen ajatuksissaan Väinämöinen näyttää lainanneen piirteensä ylevän rauhalliselta Apollo lyyrankantajalta. Renessanssipuutarhojen perinnettä noudattaen Nicolay oli kuitenkin sijoittanut Väinämöisen eräänlaiseen grottoon, kalliojyrkänteen varjoon, niin kuin Orfeus oli tapana sijoittaa. Kuten Nicolayn esikuvana olleissa puutarhoissa, Monrepos’sakin Orfeus-Väinämöinen oli välittäjän roolissa muotoutumattoman, orgaanisen luonnon ja puutarhaksi tiedon avulla muokatun luonnon välillä niin kuin Nicolayn esikuvana olleissa puutarhoissa.

Väinämöinen oli nähtävyytenä tunnetun ja ihaillun Monrepos’n puiston tärkeimpiä veistoksia; 1870-luvun alussa ilkivallan takia tuhoutuneen Borupin veistoksen tilalle jouduttiin tilaamaan uusi Väinämöinen, nyt suomalaiselta kuvanveistäjältä Johannes Takaselta (1849–1885). Kööpenhaminassa ja Väinämöisen valmistumisen jälkeen Roomassa opiskelleen Takasen käsitys kuvanveistosta oli edelleen hyvin klassillinen, mutta hänen tietäjänsä kohottaa kätensä Abildgaardin Ossianin tavoin kutsuakseen inspiraatiota. Tanskalainen maalari Nikolaj Abraham Abilgaard (1743–1809) kuvasi Pohjoismaissa ensimmäisenä myös skandinaavisen mytologian aiheita.

1800-luvun alkupuolella Gööttiläisen seuran piirissä Ruotsissa alettiin kokea hieman ongelmallisena, ettei pohjoismaisen mytologian hahmojen esittämiselle ollut olemassa omaa tyyliä. Yleisen aikalaismielipiteen mukaan skandinaavinen tyyli ei ollut mahdollistakaan, sillä kauneutta tavoittelevan kuvanveistäjän oli jäljiteltävä antiikkia. Vasta vähitellen 1800-luvun mittaan erilaiset arkaisoivat tyylit, pyrkimykset yksinkertaistaa, palata juurille, palata kansanomaiseen ja ”aitoon” syrjäyttivät klassiset ihanteet ja kuvitelma autenttisesta arkaaisuudesta vahvistui.

1 2 3 4

sivun alkuun

"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria