"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala taiteessa – Näyttämöllä

Zacharias Topelius: Kypron prinsessa

Lyhennetty Kari Sallamaan artikkelista Kalevala sanataiteessa 1860–1935,
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Kuvalähde: Kalevalaseura
J. E. Kortman, Kyllikin ryöstö.

Poliittisen elämän synty Suomessa merkitsi kansallisuusaatteen hajoamista. Fennomanian politisoituminen alkoi 1850-luvulla ja kohosi huippuunsa 1860-luvulla. Samalla edistyksellisestä kansallisuusaatteesta alkoi tulla nationalistista ideologiaa, joka suuntautui Venäjää mutta myös ruotsinkielistä väestönosaa vastaan. Tämä aiheutti ruotsinkielisten piirissä monenlaisia reaktioita, toisaalta oman svekomaanisen ideologian rakentamista, toisaalta yrityksiä säilyttää kansanosien yhteisymmärrys, jonka yhtenä välineenä oli Kalevala. Zacharias Topelius (1818–1898) kuului jälkimmäiseen ryhmään, vanhaan ruotsinkieliseen fennomaanisivistyneistöön.

Kullervo-aihe oli kiinnostanut Topeliusta jo pitkään, mutta kuultuaan Aleksis Kiven puuhaavan Kullervosta näytelmää hän keskittyi Lemminkäiseen ja laati tilaustyönä uuden ruotsalaisen teatteritalon vihkiäisiin laulunäytelmän Prinsessan av Cypern (1860, julkaistu 1881). Näytelmän musiikista vastasi Maamme-laulun tekijä, yliopiston musiikinopettajana toimiva saksalaissyntyinen Fredrik Pacius.

Oireellista oli, että Topelius otti päähenkilöksi suomalaisen nationalismin tunnukseksi nousevan tietäjä-kansanjohtaja Väinämöisen sijasta sotilaan ja suuren rakastajan Lemminkäisen. Psykohistoriallisesti ajatellen valinta on kiinnostava. Impotentin Väinämöisen, fetisistisen Ilmarisen tai sadistisen Kullervon sijasta huomion kohteeksi nousee kyvykäs naistenmies Lemminkäinen. Topelius oli jo 1840-luvulla kirjoittanut pari Lemminkäis-aiheista ”burleskia” kertomusta. Viriävän suomenkielisen Kalevala-kultin rinnalla Topelius löytää aihepiiristä toisenlaisia painotuksia. Aluillaan on jotakin siitä vastavirran tulkintaperinteestä, joka aina on ollut myötäsukaisen Kalevala-kymen sivujuonteena.

Topeliuksen näytelmän pääristiriita vallitsee lämpimänvilkkaan etelän ja kylmän, jähmeän Suomen välillä. Kyse on myös kosmopolitismin ja patriotismin, sivilisaation ja luonnon ristiriidasta. Topelius otti näytelmänsä keskeisaiheen Kyllikki ja Lemminkäis -jaksosta, mutta vieraannutti Saaren eksoottiselle Kyprokselle, antiikin kauneuden ja rakkauden jumalattaren Afroditen synnyinseudulle.

Näytelmän nimihenkilö on saaren kuninkaan tytär Chryseis. Hän rakastuu outoon muukalaiseen ja antaa tämän kuljettaa itsensä Suomeen. Kotonaan Lemminkäinen yrittää akkulturoida prinsessaa suomalaiseksi nimeämällä hänet uudelleen Kyllikiksi. Mutta nimenvaihto ei onnistu: Chryseis itse ja muut kreikkalaiset kutsuvat häntä hänen oikealla nimellään. Jo tässä näkyy halki näytelmän kulkeva sukupuolisen vallankäytön motiivi. Se on Topeliuksen puheenvuoro keskustelussa naisen asemasta.

Lemminkäisen äidin ulkonaisesti hillityssä luonteessa on vahvasti dominoiva sävy. Pojastaan mustasukkainen nainen ei ole ihastunut hienoon miniään, vaan vaatii poikaansa lähettämään tämän kotiin. Äiti ja poika neuvottelevat morsiamesta tämän pään yli, eikä hänen uusi asemansa näytä kadehdittavalta: huolettomaan elämään tottunut prinsessa joutuisi tavallisen aviovaimon raadantaan ynseän anopin käskemänä mielestään alkeellisissa oloissa. Lemminkäinen tarjoaakin äidilleen Chryseista työvoimana. Chryseis ei tällaiseen suostu vaan nimittää miestä barbaariksi, joka on tuonut hänet, kuninkaantyttären, maailman ääreen orjaksi.

Topelius järjestää dramaattisen käänteen tuomalla kyprolaisen retkikunnan lavalle: Chryseista rakastava isän sotapäällikkö Medon on ajanut takaa Lemminkäisen laivaa, ja näyttämöllä on syntymässä miekkataistelu. Chryseis-Kyllikki tunnustaa sittenkin rakastavansa ryöstäjäänsä mutta on ristiriitaisessa tilassa rakkautensa ja koti-ikävänsä välissä. Kun hän kuulee kaukaa Medonin leiristä Afroditen juhlakuoron laulavan ”Nu dansa vi alla”, hänessä herää kapina rajoitettua liikkuma-alaansa vastaan. Lemminkäisen sisar Ainikki varoittaa häntä lähtemästä juhliin, koska sankari on mustasukkainen Medonille. Chryseis lupaa olla menemättä tansseihin, jos Lemminkäinen ei lähde sotaan Lappia vastaan.

Pian hovineito Anemotis, jonka Lemminkäisen asetoveri Tiera on samalla kertaa tuonut ryöstösaaliinaan ja nimennyt Tuulikiksi, viekottelee valtiatartaan lähtemään jäähyväiskisoihin, koska kyprolaiset ovat kevätvesien auettua palaamassa kotimaahan. Anemotis alkaa laulaa näyttämöviitteen romanssiksi nimeämää laulua:

O barn af Hellas, byt ej bort
din sköna fosterjord!
Barbarens bröd är hårdt och torrt,
och klanglöst är hans ord.
Hans sol är blek, hans himmel grå,
hans hjärta kan ej ditt förstå.

Seuraavassa säkeistössä Anemotis nimeää Hellaan maan vihreäksi, meren siniseksi, rannan kunniakkaaksi, tuulen lämpimäksi, auringon kirkkaaksi, taivaan tuhattähtiseksi. Kaukana sen rannoista ei ole rauhaa, elämää tai onnea. Tätä nostalgista seireeninlaulua Chryseis ei voi vastustaa, vaan hän rientää kisoihin.

Anemotiksen laulun sanoma on myöhemmässä reseptiossa, varsinkin suomenkielisenä sovituksena saanut käänteistulkinnan: ”Laps Suomen, ällös vaihda pois sun maatas ihanaa.” Patriotismi ylistää Anemotiksen kurjalaksi nimeämää maata. Laulun suomennos on Eino Leinon.

Palattuaan metsästysretkeltä ja kuultuaan Kyllikin kisoista Lemminkäinen lähtee sotaan valloittaakseen äidilleen maailman ja saadakseen parempia naisia Pohjan tyttäristä. Tämä halu lisääntyy, kun sankari kuulee Kyllikin paenneen Medonin laivassa. Tosiasiassa kyprolainen on ryöstänyt naisen niin kuin Lemminkäinen aikanaan Kyproksella. Anoppi on tästä tyytyväinen, ja Lemminkäinen vakuuttaa vain äidin jääneen jäljelle. Oidipaalinen idylli näyttää palaavan.

Neljännessä näytöksessä ollaan Pohjolan uloimmalla rannikolla. Suuttunut merenjumala ei ole sallinut kyprolaisten palaavan kotisaarelleen, vaan laiva on ajautunut Jäämerelle. Chryseis on Lemminkäistä kaivaten paennut Medonia. Aviomies onkin lähettyvillä sotaretkensä jäljiltä. Chryseis on saanut merenneidoilta, okeanideilta, kätkevän vaahtohunnun. Lemminkäinen ei erota häntä, vaan luulee hunnun takana olevaa taivaan kaarella istuvaksi Pohjan neidoksi. Sankari vakuuttaa hylänneensä lopullisesti uskottoman Kyllikin. Chryseis esittää rajun syytöstulvan ymmärtämättömän itsekkäälle miehelle: onko hän unohtanut, mitä nainen on uhrannut menettäessään isän kodin ja isänmaan?

Lemminkäisen lappalainen orja johdattaa paikalle Ulappalan umpisilmän paimenen, ainoan jota Lemminkäinen ei ole Pohjolan väestä löytänyt ja tappanut. Lemminkäinen tulee miesten väijymäpaikalle hourien edelleen mainetöistään ja Pohjan neidon sylistä. Sokean paimenen nuolen sattuessa sankari sortuu äitiään kutsuen. Tiera johdattaa äidin paikalle. Samaan kohtaukseen ilmestyy myös Medon, joka on valmis käymään viimeiseen taisteluun Lemminkäistä vastaan ja palauttamaan Chryseiksen kotimaahansa. Naisen mieli on lopullisesti muuttunut. Hän ylistää Suomea runollisin säkein:

[– –] - nordens öde,
arma, sköna Saimaland,
detta land vid Auras strand
och vid Vandas framtidsflöde,
skall dock fostra frie män
ännu länge sedan slafvar
trampat Hellas’ hjältegravar.

Topelius haluaa anakronistisesti muistuttaa, että Turun sijasta Helsinki on maan tulevaisuuskaupunki.

Viimeisen näytöksen yhdeksäs kohtaus on todellista melodraamaa. Tiera kutsuu elementtien henkiä, Ilmatarta, Panua, Aallotarta ja Tuonea kertomaan Lemminkäisen kohtalon. Tuoni kertoo totuuden: vain uskollisin rakkaus voi miehen pelastaa. Chryseis toistaa säkeet melankolisesti tietäen, että hänen horjunut ja myöhään herännyt rakkautensa ei siihen kykene. Chryseis todistaa sankarin eloonheräämisen jälkeen:

Långt mer än maka, syster, älskarinna,
en moders kärlek utan svek består.

Tämän maternaalisuuden ylistyslaulun jälkeen on jäljellä enää viimeinen kohtaus. Anemotis toistaa Kyproksen luonnon ja kulttuurin ylistyksen kehottaen saarelaisiaan palaamaan etelän aurinkoon. Kyproksen prinsessa hourii olevansa taas kotona isänsä kanssa, vaipuu kalliolle ja kuolee. Melodraaman päättää okeanidien valituslaulu.

Ilmeisesti vain Paciuksen musiikki saattoi pelastaa teoksen aplodeja varten. Tosin Topelius muistelmissaan väittää yleisön ihmetelleen enemmän tuoreen, kiireen jäljiltä vielä hiukan keskeneräisen teatteritalon komeutta; vain harvat ehtivät kiinnittää kappaleeseen huomiota. Sama talon viimeistelemättömyys aiheutti sen, että esityskin oli jäänyt keskeneräiseksi, kun sitä harjoiteltiin rakennusmelun keskellä.

Lemmenaihe ja sen oopperamaisen pramea kulissitoteutus oli romantiikan ihanteiden mukainen. Mutta olennaisempaa on teoksen kulttuuripoliittinen ele. Kirjoittamalla ruotsinkielisen teatteritalon vihkiäisnäytelmäksi suomenkieliseen kansalliseepokseen liittyvän tekstin Topelius poliittisena liberaalina ja kansallisuuskysymyksessä maltillisena pyrki sovittelemaan kärjistyvää kielitaistelua. Keskeistä näytelmässä on Suomen isänmaallinen ylistys. Vaikka Kypros on kuinka upea ja hedelmällinen, paras on sittenkin kaukainen Suomi. Samaa Välimeren ja Pohjolan vastakohtaisuutta Topelius käsitteli lyriikassaan Sylvia-sarjassa, josta edelleen tunnettu on ”Sylvian joululaulu”.

sivun alkuun

"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria