"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala taiteessa – Elävissä kuvissa

”Mitä ajattelette Kalevalan esittämisestä elävin kuvin?”

Muokattu ote Kari Immosen, Kari Kallioniemen, Kimi Kärjen, Kimmo Laineen ja Hannu Salmen artikkelista Kalevalasta populaarikulttuuriin. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

1 2

Elävällä kuvalla oli muiden taiteiden vanavedessä alusta pitäen potentiaalisesti läheinen suhde Kalevalaan. Lukuisista Kalevalan tai sen osien filmaussuunnitelmista on vuosikymmenten varrella kuitenkin toteutunut vain kourallinen. Ensimmäinen suhteellisen vakava hanke Kalevalan filmaamiseksi liittyi Suomen Filmitaide Oy:n syntyyn vuonna 1919. Yhtiön perustajat olivat tunnettuja taiteilijoita ja kulttuurihenkilöitä, arkkitehti Carolus Lindberg, kustantaja Holger Schildt sekä näyttelijät Adolf Lindfors ja Konrad Tallroth, joista viimeksi mainitulla oli jo runsaasti kokemusta elokuvaohjaajana ja -näyttelijänä sekä Suomessa että Ruotsissa. Ohjelmiston oli ensimmäisessä vaiheessa tarkoitus olla kirjallisuusvetoinen: filmaussuunnitelmiin kuuluivat esimerkiksi Aleksis Kiven ja Juhani Ahon tuotanto, Laulu tulipunaisesta kukasta, Pohjalaisia, Topeliuksen sadut – sekä Kalevalan aiheet. Suomen Filmitaiteen suunnitelmat jäivät toteutumatta, eikä yhtiö saanut koskaan toimintaansa käyntiin. Yhtiön lanseeraus antoi kuitenkin mallin monille muille itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenten elokuvayhtiöille: kaikkia mainittuja aiheita filmattiin ahkerasti ja suunniteltiin vieläkin ahkerammin.

Hakeutuminen vakiintuneiden, arvovaltaisten ja vahvassa mielessä kansallisiksi miellettyjen aiheiden pariin liittyi osittain samankaltaiseen poliittisen itsenäistymisen ensireaktioon kuin monilla muillakin kulttuurin alueilla. Osittain kyseessä oli kuitenkin myös elokuva-alan oma prestiisinhaku. Erilaiset reformiliikkeet, joiden joukossa oli kristillisiä yhdistyksiä, työväen- ja naisjärjestöjä sekä opettajia, olivat 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulta lähtien kampanjoineet elokuvaohjelmiston siivoamisen puolesta huonoja vaikutteita vastaan. Huolta kannettiin niin rikollisuuden, seksuaalisuuden ja väkivallan kuvaamisesta kuin elokuvien teknisestä laadusta, ja erityisen vaikutusalttiiksi oletettiin nuorimmat katsojat. Elokuvaohjelmiston vastustuksella oli erilaisia vivahteita: jotkut olivat koko uutta mediumia vastaan, toiset halusivat sensuurilla siivota elokuvista haitallisimmat pois, mutta monet uskoivat myös mahdollisuuksiin nostaa elokuvien tasoa. Konkreettisimman ilmaisunsa prestiisintavoittelu sai elokuvatuotannon uudessa suunnanhaussa itsenäisyyden ajan alkuvuosina.

Vastaavaa oli nähty monessa muussakin elokuvamaassa. Yhtä lailla ranskalainen film d’art ja amerikkalaiset klassikko- ja Raamattu-filmatisoinnit vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopulla kuin saksalainen Autorenfilm ja italialaiset historiaspektaakkelit 1910-luvun puolivälissä liittyivät kaikki pyrkimyksiin kohottaa elokuvan arvovaltaa. Keskeisinä keinoina näissä suuntauksissa olivat nimenomaan tukeutuminen vakiintuneempiin taiteenalueisiin kuten draamaan ja proosaan, aiheiden hakeminen klassisesta tai kansallisesta historiasta sekä tunnettujen kirjailijoiden, teatterinäyttelijöiden ja kuvataiteilijoiden värvääminen aktiiviseen elokuvantekoon. Erityisesti Saksassa ja Yhdysvalloissa taustalla oli Suomen tapaan myös reformiliikkeiden painostus. Lisäksi niin Suomessa kuin suurissakin elokuvamaissa mukana oli tiettyjä elokuvan keskiluokkaistamispyrkimyksiä kahdessa eri merkityksessä: yhtäältä elokuva-ala korosti reformiliikkeiden tavoitteiden mukaisesti kasvattavansa yleisön makua muokkaamalla ainakin osan ohjelmistosta vakiintuneiden taiteiden ja aiheiden suuntaan; toisaalta pyrittiin myös tavoittelemaan keskiluokkaista ja koulutettua väestöä, joka monin paikoin oli teknisen alkuinnostuksen jälkeen alkanut vieroksua elokuvaa.

Kuvalähde: Kalevalaseura, kuva Kari Lehtonen
  Valvoja-lehti (1920).kuvasarjax

Samalla kun elokuva-ala haki itselleen arvovaltaa, vakiintuneiden kulttuurialojen edustajat olivat kärkkäitä ottamaan kantaa siihen, miten hyvin elokuva soveltuisi esittämään arvoaiheita. Kalevalan filmaussuunnitelmien tultua julkisuuteen vastaperustettu Kalevalaseura järjesti tunnettujen taiteilijoiden ja tutkijoiden parissa kiertokyselyn ”Mitä ajattelette Kalevalan esittämisestä elävin kuvin”. Valvoja-lehdessä vuonna 1920 julkaistuun kyselyyn vastasivat kirjallisuudentutkijat Yrjö Hirn ja Viljo Tarkiainen, kansanrunoudentutkija Väinö Salminen, kielen- ja kansanrunoudentutkija E. N. Setälä, opettaja ja taidehistorioitsija Fredrik J. Lindström, kansatieteilijä U. T. Sirelius, kuvataiteilijat Eero Järnefelt, Alpo Sailo ja Emil Wikström sekä Kalevalaseuran rahanvartija Otto Lumme.

Vastaukset ovat kirjavuudessaan kiinnostavia. Ensinnäkin vastaajien suhtautuminen elokuvaan vaihtelee torjunnasta epäilyn kautta kiinnostukseen ja lähes innostukseen. Toiseksi vastauksista voi lukea varsin erilaisia näkemyksiä Kalevalan omimmasta luonteesta. Näiden kahden suhtautumistavan yhdistelminä taas syntyy varsin vaihteleva joukko ajatuksia Kalevalan ja elokuvan törmäyksestä.

1 2

sivun alkuun

"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria