"Ikävä omia maita, oman maani mansikoita" Kalevalan kulttuurihistoria

Kansallinen Kalevala

Kansallisuusaate Kalevalan taustana

Lyhennetty ote Pertti Karkaman artikkelista Kalevala ja kansallisuusaate.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto
Henrik Gabriel Porthan (1739-1804).

Kansallisen valtion synty edellytti, että oli ensin rakennettava kansakunnan taloudelliset, yhteiskunnalliset ja sivistykselliset toimintaedellytykset sekä kansallinen yhteistunto ja yhteistahto. Autonomian ajan sivistyneistön tehtäväksi tuli kertoa suuret kertomukset, joiden tarkoituksena oli esittää uskottavia ja siksi toiminnan perustaksi kelpaavia malleja ja myyttejä suomalaisten menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Oli luotava kuva Suomesta ja suomalaisista, suomalaisesta kansakunnasta historiallisena subjektina, toimijana suhteessa itseensä ja muihin kansakuntiin.

Etenkin autonomian alkupuolella, ennen 1860-luvulla virinnyttä poliittista elämää, huomattava osa sivistyneistöstä otti tehtäväkseen sulattaa monista aineksista rakentunut kulttuuri erityismuodoksi, joka sovittaisi keskenään ristiriitaiset juonteet yhtenäiseksi kansalliseksi kulttuuriksi. Tähän sovitustyöhön vaikutti ratkaisevasti se, että kansanrunouden keruu ja tuntemus vahvisti uskoa kansan kulttuurisiin kykyihin. Tärkeää osaa toisaalta näyttelivät sivistyneistön omaksumat eurooppalaiset aatteet ja opit: niistä löydettiin ylihistoriallisiksi uskotut periaatteet, joiden katsottiin antavan yhteisyydelle lujan perustan.

Kalevala ei ole vain Lönnrotin teos. Se on kollektiivinen kertomus, jonka kulttuurihistoria ulottuu satakunta vuotta syntyhetkeään kauemmas menneisyyteen. Autonomian aika synnytti kokonaan uuden tilanteen rajamaan historiassa, ja tahto vahvistaa kollektiivista identiteettiä ja löytää kansakunnan rakennukselle kulttuurinen perusta voimistui. Mutta halun ja tahdon suunnasta ja toiminnan sisällöistä käytiin kovaa kamppailua. Autonomian alkuvaiheen ehkä suurin ongelma sivistyneistölle oli se, että Suomelta puuttui kirjoitettu historia, jossa kansan muinaisuus olisi säilynyt jälkipolville. Suomenmielisten tehtäväksi tuli kirjoittaa historia, joka todistaisi, että suomalaisilla oli kaikki historialliset ja kulttuuriset edellytykset itsenäiseen olemassaoloon.

Valtiollisesta historiasta johtuen katseet suuntautuivat esihistorialliseen muinaisaikaan. Koska historiallisesti pätevää tietoa ei vielä ollut, kansanrunoudesta tuli merkittävin tiedon lähde ei ainoastaan Suomessa vaan muuallakin Euroopassa. Vaikka Turun Akatemiaan tuli jo 1700-luvun puolivälissä vaikutteita Göttingenin lähdekriittisestä historiantutkimuksesta, käsitys kansanrunouden historiallisesta luotettavuudesta säilyi Suomessa pitkään aina 1800-luvulle saakka. Kriittisempää asennetta levitti ennen muita H. G. Porthan Paavali Juusteenin piispainkronikan (1573) kommentaareissaan (1784-1900).

Kansanrunouden asemaan historiallisen tiedon lähteenä vaikutti huomattavasti sekin, ettei historialla suinkaan aina ymmärretty tapahtumien, tekojen ja henkilöiden tosiasiallista kuvausta vaan hengenhistoriaa, kansanrunouden säilyttämää ja välittämää kuvaa siitä, millaisia kulttuuriset tarpeet ja kulttuurin muodot olivat olleet muinaisina aikoina ja miten ne olivat kehittyneet kansan elämän myötä ajasta toiseen. Uskottiin, että kansanrunous välitti pätevää tietoa kansan alkuperäisestä ja aidosta elämästä ja tavoista ajatella ja tuntea.

Keskeisenä kiistan aiheena oli autonomian alussa se, oliko suomalaisilla ollut muinaisuudessa sankariaika ja oliko sen kuvauksena syntynyt aikojen saatossa läntisten sankarieepoksien tapainen kansaneepos vai kuvasiko uskottu suomalainen kansaneepos vain kansan sinänsä sankarillista mutta rauhanomaista taistelua ankaraa luontoa vastaan. Tämä ristiriita on sittemmin erottunut myös Lönnrotin Kalevalan ideologisten tulkintojen keskeisenä ongelmana. A. I. Arwidsson ja K. A. Gottlundkin vielä 1810-luvulla uskoivat, että suomalaisilla oli ollut aikakausi, joka muistutti sekä Iliaan että germaanisen ja skandinaavisen sankariepiikan kuvaamaa maailmantilaa. Romanttisten käsitysten rinnalla, esimerkiksi J. J. Tengströmin kirjoituksissa, erottui realistisempi, voisi sanoa demokraattisempi käsitys kansan arkisesta sankaruudesta.

Lönnrot toimi tässäkin suuntien sovittelijana. Kalevala oli ensimmäinen suurisuuntainen yritys esittää suomalaisten muinaishistoria yhtenäisenä kertomuksena niin, että väestön eri osat saattoivat omaksua sen totuudellisena ja hyväksyä sen esittämät arvot ja normit omikseen sekä samastua sen henkilöihin ja tapahtumiin. Lönnrotin tarkoituksena oli laatia kertomus, joka herderiläisittäin vastaisi kansan käsitystä omasta myyttisestä menneisyydestään. Mutta hän otaksui myös, että taustalla ehkä erottui myös kuva historiallisesta aikakaudesta, sekä muinaisten uroiden toiminnasta että kansanmiesten ja -naisten arkisesta sankaruudesta.

sivun alkuun

"Ikävä omia maita, oman maani mansikoita" Kalevalan kulttuurihistoria