"Ikävä omia maita, oman maani mansikoita" Kalevalan kulttuurihistoria

Kansallinen Kalevala

Kalevalan kansallismielinen vastaanotto

Lyhennetty ote Pertti Karkaman artikkelista Kalevala ja kansallisuusaate.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Kalevala herätti ilmestyttyään kulttuurisesti ja aatteellisesti merkittävän keskustelun, vaikka itse teosta ei juuri luettukaan. Sen viidensadan kappaleen painos lojui varastossa kymmenisen vuotta. Haittana oli sivistyneistön suomen kielen taidon puute, ja niinpä esimerkiksi Runeberg saattoi tutustua eepokseen vasta Castrénin ruotsinnoksena vuonna 1841. Tieto Kalevalasta ja siihen liittyvistä laajoista ongelmista levisi pääasiassa akateemisen sivistyneistön keskustelujen, kirjeenvaihdon ja ennen kaikkea joidenkin vaikuttajien lehtikirjoitusten välityksellä. Ristiriitaisella tavalla Kalevalasta tuli sivistyneistön piirissä tunnettu, tavallaan klassikko, jo ennen kuin siihen oli edes syvällisemmin ja laajemmin tutustuttu.

Kaikki arvostelijat antoivat Kalevalalle suuren merkityksen kansallisessa kulttuurissa, ja suurin osa heistä piti teosta nimenomaan kansaneepoksena kiinnittämättä huomiota Lönnrotin ratkaisevaan merkitykseen sen synnyssä. Useimmat kiinnittivät huomiota eepoksen historialliseen ja kansatieteelliseen merkitykseen sekä teoksen kompositioon. Painavimmat myöhempiin Kalevala-tulkintoihin vaikuttaneet arvioinnit esittivät M. A. Castrén, K. A. Gottlund, Robert Tengström ja Z. Topelius. Ne aloittivat oikeastaan sen suomalaisen Kalevala-ymmärryksen juonteen, joka sittemmin erottui kansanrunouden tutkimuksessa.

Vuonna 1836 lausui Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies J. G. Linsén vuosijuhlapuheessaan, että suomalainen kulttuuri on nyt ”saavuttanut miltei eurooppalaisen merkityksen. Niin, liioittelematta voi sanoa, että se nyt vasta on päässyt kehdostaan. Nämä kertomarunot hallussaan Suomi voi rohkaisevin itsetunnoin oppia oikein ymmärtämään muinaisuuttaan ja sen ohella myös vastaista henkistä kehitystään”. Linsénin puhe on vain yksi esimerkki siitä valtavasta innostuksesta, jonka Kalevala herätti sivistyneistön, ylioppilaiden ja koulunuorison piirissä. Toisaalta eepos aiheutti myös katkeria kiistoja ja kannanottoja, joissa väiteltiin sen aitoudesta ja rakenteesta. Kalevalan kansallisen tehtävän kannalta paljon puhuva oli Lönnrotin ja Gottlundin välinen kiista.

Gottlundin mukaan Kalevala oli oikeastaan vain väärennös ja sillä oli todellisuudessa varsin vähän tekemistä varsinaisen kansanrunouden kanssa. Gottlund oli tietysti oikeassa väittäessään, ettei mitään yhtenäistä kansaneeposta ole koskaan ollut olemassa vaan että Lönnrot oli itse sepitellyt Kalevalan kansanrunoudesta saamansa aineiston pohjalta. Linsén oli juhlapuheessaan todennut oikeastaan vain sen, että vuoden 1835 Kalevala oli toteuttanut ne odotukset, jotka olivat vuosikymmenten aikana syntyneet suomalaisen sivistyneistön mielessä ja että syntynyt eepos täytti kansallisen tehtävänsä. Lönnrotin eepoksen ilmestymisen jälkeen voitiin hyvillä mielin sanoa, että suomalaisilla oli oma historiansa ja tarpeelliset kulttuuriset kyvyt ja taipumukset kohota kansakuntana kansakuntien joukkoon. Gottlund tiesi, ettei Kalevala ollut kansaneepos. Mutta hän ei voinut tai tahtonut hyväksyä sitä, että kyseessä oli Lönnrotin teos, jonka varsinaisena tarkoituksena oli kansanrunouden ja eurooppalaisten oppien mukaisesti rakentaa kansallisen kulttuurin kannalta merkittävä kaunokirjallinen teos. Mikäli Lönnrot olisi noudattanut Gottlundin ajatuksia, Suomi ei olisi saanut omaa kansallista eepostaan.

sivun alkuun

"Ikävä omia maita, oman maani mansikoita" Kalevalan kulttuurihistoria