"Ikävä omia maita, oman maani mansikoita" Kalevalan kulttuurihistoria

Kansallinen Kalevala

Kalevala kansalliseepoksena

Lyhennetty ote Pertti Karkaman artikkelista Kalevala ja kansallisuusaate.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Kalevalaa voidaan luonnehtia nimenomaan kansalliseepokseksi, koska se maailmankatsomus, jonka pohjalta Lönnrot teoksen koosti, perustui pääosiltaan kansallisuusaatteeseen ja vastasi kansallisiin haasteisiin.

Kalevala täytti ne odotukset, joita sivistyneistö oli vaalinut aina 1700-luvulta saakka, ja säilytti aatteellisen ja sittemmin nationalistisenkin merkityksensä pitkälle 1900-luvulle saakka. Huolimatta siitä, ettei kansallisen eepoksen aina uskottu esittävän historiallista totuutta tai edes kansan alkuperäisiä uskomuksia, sen kummemmin historiallista kuin myyttistäkään totuutta, se säilytti uskottavuutensa, vetosi ihmisten käsityksiin oikeasta ja väärästä ja teki mahdolliseksi samastua sen henkilöihin ja tapahtumiin. Kalevalasta tuli kirjoitettu ja luettu kansalliskirjallisuuden klassikko ja sellaisena itsestään selvänä pidetty kulttuurinen tosiasia. Kalevalan kuvaama maailma muuttui siis totuudeksi myös myöhemmille sukupolville, vaikkakin eri mielessä kuin Lönnrotin alkuperäinen ajatus ”luonnollisesta totuudesta”, jolla hän ymmärsi läheisessä suhteessa luontoon elävän kansan subjektiivista totuutta omasta maailmastaan.

Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto
Elias Lönnrot (1802-1884). Johan Knutsonin kivipiirros vuodelta 1841.

Kalevalaa olisi tuskin syntynyt, jos Lönnrot olisi ryhtynyt toimeen kymmenen vuotta myöhemmin. 1840-luku oli murrosvaihe, jolloin moderni yhteiskunta alkoi myös Suomessa saada näkyviä ilmimuotoja. Kapitalistinen talous, porvarillinen yhteiskunta, liberalistiset aatteet, elämää yhä suuremmassa määrin sääntelevä yksilön aineelliseen etuun tähtäävä tavoitteellinen rationalismi, suhteellisen yhtenäisen kansallisuusaatteen vähittäinen murtuminen sekä modernin poliittisen elämän käynnistyminen ja ideologisoituminen, kaikki nämä seikat aiheuttivat sen, että laajojen ja kokonaisvaltaisten eeposten kirjoittaminen tuli mahdottomaksi. Syntyi aikakausi, jota useat 1800-luvun filosofit ja kirjailijat kutsuivat proosalliseksi vastakohtana runolliselle ajalle: jokapäiväinen arkielämä menetti kaiken runollisuutensa ja sankaruutensa ja latistui mitättömäksi poroporvarillisuudeksi. Elämän latteus taas sai aikaan sen, että eeposten esittämästä sankarillisemmasta elämästä tuli nostalgian ja ihailun kohde ja että sitä saatettiin helposti käyttää myös ideologisiin tarkoituksiin. Kirjallisuudessa siirryttiin romaanin aikakauteen.

Eeppisen laajuuden ja eepoksen kokonaisvaltaisuuden vaatimukset sekä ajankohdan kulttuuriset ja kansalliset haasteet johtivat Lönnrotin valintoihin, joiden ansiosta Kalevalassa yhtyivät toisiinsa eeppisyys ja lyyrisyys, maskuliinisuus ja feminiinisyys, aktiivisuus ja passiivisuus, henki ja sielu, tahto ja tunne. Tuloksena oli kollaasi, dynaaminen kuva, jossa limittyivät historian eri vaiheet, yhteisöjen elämismaailmat ja yksilöiden mielen eri tasot. Samalla teos yhdistää toisiinsa miesten ja naisten maailmat ilman, että rajat niiden välillä olisivat ehdottomia: myöskään naisia ei siis voida sulkea suuren kansallisen kertomuksen ulkopuolelle. Kalevala on laaja dialoginen rakennelma, jolla on romaanin piirteitä ja eeppiset mittasuhteet. Se on elämän ja toiminnan ristiriitainen ja jännittävä kokonaisuus, varsinaisen eepoksen rajoja rikkova proosaan avautuva epopea, eepos kerrottuna nykyaikaistuvassa maailmassa.

Kansalliseepokseksi muotoutuminen edellyttää teokselta niin kokonaisvaltaista kuvaa maailmasta ja elämismaailmasta, että se vaikuttaa uskottavalta, luotettavalta ja tarjoaa samastumisen mahdollisuuden. Kuvitteellisen omaehtoisuuden, eeppisen kokonaisvaltaisuuden ja yhtenäisyyden vaatimukset puolestaan johtavat kirjoitetun tekstin ollessa kysymyksessä siihen, että teoksessa tulee olla myös sisään rakennettu kertoja. Teos esittää ikään kuin itsessään alkuperäisen esitystilanteen, ja juuri kertojasta riippuu teoksen uskottavuus ja luotettavuus. Siksi kertojan tulee oikeastaan, jos kerran kyse on kansalliseepoksesta, edustaa kansaa. Kantelettaressa Lönnrot esitti käsityksensä laulavasta kansasta lyyristen runojen subjektina; Kalevalassa hän luo kokonaisvaltaisen kuvan kansasta ja sen muinaishistoriasta sellaisena kuin teoksen sisäinen kertoja sen esittää. Teoksen totuudellisuus ja luotettavuus on kansaa edustavan sisäisen kertojan subjektiivinen totuus ja siksi samalla kansan kuva itsestään.

Kalevala on erillisistä runoista koostettu ja yleiskielellä julkaistu teksti, kirja. Se on suullisesta esitystilanteesta ja sen synnyttämistä merkityksistä irrallinen artefakti, itsenäinen tehty teos. Se tuottaa itse oman esitystilanteensa ja merkityksenä. Kirjoitettu ja kirjana julkaistu sanataideteos sisältää itsessään sekä kertojan että mahdollisen kuulijan, lukijan, joka viime kädessä antaa teokselle kulloisenkin merkityksen. 

Vain yhteisellä kirjakielellä kirjoitettuna, julkaistuna ja levitettynä kirjana Kalevalasta saattoi tulla kansalliskirjallisuuden klassikko. Sanataideteoksena Kalevala välittää kuvitteellisen mutta samalla todentuntoisen kuvan kansasta ja sen historiasta. Suomen kansa on kansa sellaisena kuin se kuvataan Kalevalassa. Kansakuva, kansakäsitys on kulttuurinen tosiasia, jonka merkitys ja voima on kuvan uskottavuudessa, siinä, että lukijat hyväksyvät sen omakseen. Historiallinen totuus ja paikkansapitävyys ovat itse asiassa toissijaisia.

Kollektiivisuutensa ja kollaasinomaisuutensa vuoksi ja yleiskielellä julkaistuna kirjana Kalevala on lukijoilleen uskottava ja hyväksyttävä ja tarjoaa mahdollisuuden samastua sen tapahtumiin ja henkilöihin. Usein se herättää myös halun sanoa vastaan. Millainen lukijan suhde teokseen onkin, teos luo itse lukijakuntansa. Edellyttäen että kulttuuritradition tuntemuksesta pidetään huolta, lukijakunta on periaatteessa koko kansakunta. Klassikko tarjoaa luettuna teoksena pohjaa yhteiselle identiteetille. Identiteetti ei kuitenkaan ole ehdotonta samuutta vaan ainaista etsintää, johon jokainen osallistuu riippumatta omista uskomuksistaan ja ennakkoluuloistaan.

Lukiessaan eeposta jokainen yksilö joutuu kosketuksiin yhteisen, kollektiivisen identiteetin kanssa, mutta tulkitessaan teoksen omien odotustensa, intressiensä, maailmankatsomuksensa ja elämännäkemyksensä mukaisesti hän joutuu usein ristiriitaan yhteisen perinnön kanssa. Hän joutuu pohtimaan uudelleen henkilökohtaisen identiteettinsä ja kollektiivisen identiteetin välistä suhdetta. Kuten yhteisöllisessä elämässä yleensäkin, myös dialogissa teoksen kanssa voi käynnistyä prosessi, sisäinen puhe, joka parhaimmillaan saattaa johtaa pohtimaan minuutta ja identiteettiä uudessa valossa. Useimmiten prosessi on huomaamaton, tuskin tietoisuuden tasolle yltävä. Toistaiseksi Kalevala on kuitenkin kelvannut monille suomalaisille dialogin partneriksi.

Kansalliseen kirjallisuuteen kuuluvien teosten tulkintojen jatkumo on juonne kansallisen identiteetin synnyn historiassa. Tulkintojen historiallisen suhteellisuuden vuoksi muuttuu tältä osin myös kansallinen identiteetti historian kuluessa. Klassikon ilmaisema yhteenkuuluvuuden tunne ja tietoisuus kuulumisesta kansakokonaisuuteen on kysymys, johon jokaisen yksilön ja aikakauden on etsittävä oma vastauksensa. Kalevala saatetaan kyllä aika ajoin unohtaa, mutta palautetaan mieliin kansallisten kriisien aikana. Tuollaisina aikoina, kuten esimerkiksi 1900-luvun vaihteessa ja 1930-luvulla, Kalevalaan ikuistettu kansan muinaisuus ja alkuperäiseksi uskottu luonto kaivetaan esille, ja siitä tulee paitsi taiteiden myös poliittisen elämän ja ideologisen retoriikan ehtymätön lähde.

sivun alkuun

"Ikävä omia maita, oman maani mansikoita" Kalevalan kulttuurihistoria