"Ikävä omia maita, oman maani mansikoita" Kalevalan kulttuurihistoria

Kansallinen Kalevala

Mikä kansa?

Otteita Kati Mikkolan artikkelista Maamme kirja Kalevalan tulkitsijana.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Koululaitos on ollut yksi tärkeimmistä välineistä, joilla Suomen kansaa on valistettu omasta kansallisesta luonteestaan ja menneisyydestään. Suomessa kansakoululaitos kehittyi muuhun Eurooppaan verrattuna suhteellisen myöhään. Vasta vuoden 1921 oppivelvollisuuslain myötä lapset saatiin kattavasti kansakoulujen pulpetteihin eri puolilla maata ja kaikissa sosiaaliryhmissä. Kansallisromanttisen isänmaallisen kirjallisuuden lukeminen oli tärkeä osa kansakouluopetusta jo ennen tätä: vuosina 1866 ja 1898 annettujen asetusten myötä kansakouluverkosto alkoi levitä, vaikka opetukseen osallistuminen olikin vielä vapaaehtoista.

Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto
Zacharias Topelius (1818-1898).

Zacharias Topelius (1818–1898) laati Maamme kirjan (1875) nimenomaan äidinkielen, maantiedon ja historian opetuksen tarpeisiin ”alimmaisille oppilaitoksille Suomessa”. Maamme kirja hyväksyttiin kansakoulujen Suomen historian oppikirjaksi virallisesti vuoden 1881 opetussuunnitelmassa. Teos toimi yhteiskunnan ruohonjuuritasolla merkittävänä kansallisuusajattelun popularisoijana ja vaikutti näin suomalaisen identiteetin muotoutumiseen.

Maamme kirjan ideologinen tausta on suomalaisessa kansakunnan rakentamisen projektissa ja erityisesti saksalaisilta ajattelijoilta vaikutteita saaneessa kansallisuusaatteessa. Vuoden 1835 jälkeen Suomessa siirryttiin vähitellen herderiläisestä kulttuurinationalismista hegeliläiseen poliittiseen nationalismiin. Ensin mainittua edustivat erityisesti Johan Anders Sjögren, Elias Lönnrot ja Johann Ludwig Runeberg, jälkimmäistä muun muassa Johann Vilhelm Snellman. Maamme kirjan sisältämässä kansallisuusajattelussa on piirteitä näistä molemmista. Suomalainen kansakunta ja isänmaallisuus koostuvat Maamme kirjassa Suomelle erityisistä maisemasta, kansanluonteesta, kielestä, kansanrunoudesta, historiasta sekä kansankunnan tulevaisuudesta ja sen tekemiseen liittyvästä nykyaikaistumisen eetoksesta.

Nimenomaan Maamme kirja oli useiden vuosikymmenien ajan monille suomalaisille ensimmäinen kosketus myös Kalevalan teksteihin: siinä missä Kalevala oli maalaiskodeissa harvinainen kapine, oli Maamme kirja helposti lähestyttävä lukukirja ja löytyi usein ainakin niistä kodeista, joissa lapset oli laitettu kansakouluun. Maamme kirjassa Topelius käsittelee Kalevalaa aitona kansanrunoutena. Lönnrotin osuudeksi esitetään yksittäisten aitojen kansanrunojen yhdistäminen kokonaisuudeksi, mutta Lönnrotin aktiivista osuutta eri runotoisintojen säkeiden valikoimisessa ja runoaineisten yhdistämisessä Topelius ei mainitse. Kalevalan esitetään olevan muinaisen eepoksen rekonstruktio, ”suuri ja kokonainen kansan runoelma”. Vaikka Lönnrot itse ei koskaan väittänyt Kalevalan olevan muotonsa osalta rekonstruktio Suomen kansan muinaisesta eepoksesta, omaksuttiin tämä näkemys 1800-luvulla laajalti.

Aitouden lisäksi Maamme kirjassa korostetaan Kalevalan runoaineksen ainutlaatuisuutta koko maailmassa sekä sen herättämää suurta huomiota ja ihastusta. ”Kaikkialla on arveltu että Kalevala on merkillisimpiä kansan runo-teoksia, mitä milloinkaan on ilmaantunut, ja kiitetty Suomen kansaa onnelliseksi että sillä sellainen on.” Kalevalaa tulkitaankin Maamme kirjassa nimenomaan osoituksena Suomen kansan erityisestä lahjakkuudesta, joskin myös Kalevalan kokoaja saa runsaasti huomiota. Topelius näkee Lönnrotin mitä suurimmissa määrin Suomen kansan itsetietoisuuden herättäjänä ja vahvistajana, eräänlaisena suomalaisuuden profeettana: Lönnrotin kautta Suomen kansa on oppinut tuntemaan hämärän muinaisaikansa ja saanut miehuutta pysyä omana itsenäisenä kansana muiden maailman kansojen rinnalla. Kansan sivistämisen kannalta Lönnrot olikin ideaalinen esikuva, joka osoitti, että kansan syvistä riveistä oli sinnikkäällä opiskelulla ja työnteolla mahdollista nousta sivistyneistön eturiviin.

Maamme kirjassa kansanrunous mielletään kansan sielun ilmaukseksi. Ajatus kansasta kollektiivisena yksikkönä merkitsee sitä, ettei yksilöillä ole siinä merkitystä muuten kuin yhteisten tuntojen kaikupohjana ja tulkkeina. Herderiläisittäin kansanrunoilijat nähdään kansallisuuden parhaina tulkkeina heidän välittäessään historiallisten aikakausien perinnön ytimen, he ovat ”kansakunnan arkisto” ja ”kansallisuuksien elävä ääni”. Romanttisen eeposteorian mukaan myös kansaneepokset olivat kollektiivisen kansanhengen tuotteita, eivät yksilön luomuksia.

sivun alkuun

"Ikävä omia maita, oman maani mansikoita" Kalevalan kulttuurihistoria