"Ikävä omia maita, oman maani mansikoita" Kalevalan kulttuurihistoria

Kansallinen Kalevala

Kalevala ja ”kansalliset tieteet”

Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Kuvalähde: SKS kansanrunousarkisto, Jouko Hautala
"Lönnrotin petäjä" Kainulaisen talon pihalla Kesälahden Hummovaarassa.

Ote Jouni Hyvösen artikkelista
Kalevala Elias Lönnrotin tieteellisenä projektina:

Vanhan Kalevalan esipuheessa Lönnrot ilmaisi oman eepostyöskentelynsä suhteen kansallisten tieteiden tutkimusperintöön. Lönnrot määrittää Kalevalan julkaisupoliittisiksi tavoitteiksi ”Suomen Mythologian” tutkimuksen, ”esivanhempain vanhan elämän” selvittämisen ja ”Suomen kielen ja runo-opin” kysymysten edistämisen. Eeposprojektin tavoitteena oli siis kansallisten tieteiden keskeisten tutkimusalueiden edistäminen, kansanrunoista kuvastuvan menneisyyden ja suomalaisten mytologisten näkemysten selvittäminen sekä suomen kielen rakennepiirteiden kuvaaminen. Nämä olivat olleet kansallisten tieteiden keskeisiä tutkimusintressejä jo ennen romanttisen kansanrunousinnostuksen syntyä.

Lönnrot halusi omalla eeposprojektillaan osallistua sekä kansallisen kulttuuri- että tiedekentän kehittämiseen. Kansanrunouden tutkimuksella ja kansaan liittyvän tietouden tuottamisella Suomi rakensi identiteettiään ja samalla myös uskottavuuttaan eurooppalaisena sivistysvaltiona. Vanhan Kalevalan synty voidaankin sijoittaa kansallisen liikehdinnän ensivaiheeseen, jossa tavoitteina on ensi sijassa tutkimuksen, kirjallisuuden ja kulttuuri- instituutioiden luominen.

 

Ote Pertti Anttosen artikkelista
Kalevala ja kansalliseepoksen politiikka:

Kuvalähde: Arkkivoltti, Kari Lehtonen
"Lönnrotin petäjä" vuonna 2009.

Kalevalan katsottiin antaneen kansakunnalle genealogian ja samalla sitä osoittavan muistomerkin. Tässä roolissa Kalevala ei kuitenkaan jäänyt yksin. Historiankirjoitus kiinnostui kansan eli suomenkielisen väestönosan menneisyyteen liittyvistä ja sellaisiksi tulkituista aiheista, joita alettiin tarkastella kansallisen projektin kautta: osana sitä miten suomalaisuus fennomaanisessa liikkeessä ymmärrettiin ja mikä sen asema poliittisesti ja kulttuurisesti tulisi olla. Fennomaaninen historiantutkimus, jolle Ruotsin-aikainen historia ei ollut tarpeeksi kansallista, otti tehtäväkseen hakea suomalaisiksi katsottavia teemoja tästä vieraasta historiasta: kansan ääntä, suomalaisuuden sankareita, taistelijoita, puolustajia ja vapauttajia.

1800-luvun fennomaanisen kiinnostuksen myötä kansanperinteen tallentamisen yhdeksi keskeistavoitteeksi tuli kuitenkin Suomen muinaisuuden osoittaminen sellaiseksi ”kansakunnan lapsuudeksi”, josta moderni Suomi on vähitellen kypsynyt ja aikuistunut. Historiaksi asettuvan kansanperinteen keskeiseksi arvoksi tuli tässä historiaprojektissa ilmentää muinaisuuden perintöä, joka samalla kertaa sekä kuvasti muinaisuuden sisältöä että osoitti sen väistyvyyttä historiallisessa kehityksessä.

Näin historia traditiona erottuu historiasta progressiona. Edellinen edustaa modernin toiseutta kun taas jälkimmäinen sisältää modernia tuottavan poliittisen toimijuuden – Hegelin esittämän kansallishengen käsitteen tavoin. Ei-kansallisilla väestöryhmillä, kuten saamelaisilla, saattoi olla historiaa menneinä tapahtumina, tapoina ja perinteinä, mutta ei poliittista toimijuutta kansana ja kansakuntana. Suomen suhteen sekä muinainen sankariaika että historiallinen progressio muinaisuudesta nykyisyyteen hahmottui modernin kansakunnan kriteeriksi. Hegeliläisesti tulkittuna sekä Kalevala että kansanrunous osoittivat Suomen kansalla olevan historiaa sanan kansallisessa merkityksessä, eli muinaisesta sankariajasta ulottuvana kehityksenä kohti kansakunnan ja valtion muodostusta.


Suomen kieli ja historia sekä mytologian, uskonnon, kansanrunouden ja yleensä kansankulttuurin tutkimus ovat ne tieteenalat, joille Kalevala antoi Suomessa merkittävimmän sykäyksen. Ensimmäinen suomen kielen professuuri perustettiin vuonna 1851, vain kaksi vuotta Kalevalan lopullisen laitoksen ilmestymisen jälkeen. Elias Lönnrot nimettiin oppituolin haltijaksi vuonna 1853, tuberkuloosin vietyä hänen edeltäjänsä M. A. Castrénin. Lönnrotin panos suomen kielen kehitykseen oli huomattava myös professorintoimen ulkopuolella: kansalliseepoksen luomisen lisäksi hän toimitti sanakirjoja, perusti ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden ja loi suuren määrän uudissanoja sekä yleiskieleen että eri tieteenalojen tarpeita varten.  

Kun Kaarle Krohn nimettiin Helsingin yliopiston ”suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen”  ylimääräiseksi professoriksi vuonna 1898, kansanrunoudentutkimuksesta tuli täysimääräinen yliopistollinen oppiaine ensimmäisenä koko maailmassa. Krohnin ja koko varhaisen suomalaisen folkloristiikan olennaisena lähtökohtana oli kysymys siitä, missä ja miten Kalevalaan kootut runot ja runoaiheet olivat saaneet alkunsa, kulkeutuneet ja muuttuneet matkansa varrella. Uskontotiedettä harjoitettiin Suomessa pitkään kansatieteen ja kansanrunoudentutkimuksen sisällä. Tieteenalan akateemisen itsenäistymisen arkkitehtinä voidaan pitää Uno Harvaa (1882–1949), jonka omat tieteelliset juuret ovat paitsi etnografisissa kenttätöissä, myös kansanrunouden ja Kalevalan tutkimuksessa.

Lue lisää  Siirry sivulle Kalevalan säemateriaalin tutkimuksesta.

sivun alkuun

"Ikävä omia maita, oman maani mansikoita" Kalevalan kulttuurihistoria