"Mahti ei joua maan rakohon, vaikka mahtajat menevät." Kalevalan kulttuurihistoria

Poliittinen Kalevala

Suomalaisen naisen kalevalaiset juuret?

Toimitettu Pertti Karkaman, Kati Mikkolan ja Mikako Iwataken artikkelien pohjalta.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Kuvalähde: Kalevalaseura
Robert Wilhelm Ekman (1808-1873): Väinämöinen ja Pohjan neito. 1861.

Kalevalan toinen laitos (1849) syntyi ja ilmestyi aikana, jolloin keskusteltiin kiivaastikin naisen asemasta ja perheen sekä avioliiton merkityksestä nykyaikaistuvassa, porvarillisessa yhteiskunnassa. Perimmiltään oli kysymys siitä, millainen asema naisille tulisi antaa suuressa kansallisessa kertomuksessa. Tiedostipa tai tahtoipa Lönnrot sitä tai ei, Kalevala otti omalta osaltaan kantaa näihin debatteihin.

Sekä Robert Tengström että J. L. Runeberg kiinnittivät Kalevala-tulkinnoissaan huomionsa myös naisten ja yleensä naiseuden merkitykseen. Tengströmin mukaan miehen ja naisen välinen suhde oli ”meidän esi-isillämme kehittynyt mitä kauneimmaksi ja puhtaimmaksi. Vanhemmat ja lapset, veljet ja sisaret, mies ja vaimo, sanalla sanoen kaikki yhteydet, joissa siveellinen rakkaus ilmenee, kuvataan Kalevalassa mitä kauneimmin vedoin. Suomalainen henki ei ole siveellisissä luomuksissaan edennyt pitkälle – perhe on sen ainoa erityislaatu”.

Topeliuksen Maamme kirja, joka sisälsi myös vaikutusvaltaisen Kalevala-tulkinnan, painotti naisen paikkana yksityistä kodin sfääriä ja naisille soveliaina ominaisuuksina vaatimattomuutta ja lempeyttä. Sopivasti valituista Kalevala-otteista löytyy näkemykselle tukea. Tuonelaan uskaltautunut Väinämöinen vastaa häntä poistumaan kehottaneelle Tuonelan neidolle: ”akka tieltä kääntyköhön, ei mies pahempikaan”. Väinämöisen laulaessa Joukahaisen suohon hänen lauluaan kuvaillaan seuraavasti: ”Ne laulut eivät olleet lasten lauluja, eivätkä naisten loruja; ne olivat partasuun urohon, joiden voimasta järvet läikkyivät, maa järisi, vuoret vaskiset vapisivat”.

Siinä missä Kalevalan miessankareiden vaiheista kerrotaan Maamme kirjassa varsin laveasti, naiset jäävät sivuosaan. Kuvaavaa on Ainon esittely: ”Mutta Ainosta kerrotaan sitte kaunis satu, kuinka hän itki yöt ja päivät eikä tahtonut Väinämöiselle vaimoksi mennä, vaan syöksi mieluummin mereen sisareksi veden kaloille. Siitä syntyisi tässä liian pitkä jutelma”. Ainon lisäksi Kalevalan naishahmoista mainitaan nimeltä useita, mutta näkyvässä roolissa esiintyvät vain äidinrakkauden ruumiillistuma Lemminkäisen äiti sekä miessankareiden pahin vastustaja Louhi. Topelius tosin noudattaa tältä osin Lönnrotin omaa painotusta.   .

1930-luvulle tultaessa käsitys sekä Kalevalan esikuvallisuudesta että sen kyvystä valottaa Suomen muinaista historiaa oli jo iskostunut laajalti. Esimerkiksi Lotta Svärd -järjestön julkaisussa saatettiin todeta, että ”Kalevala tunkeutuu syvälle muinaisten suomalaisten kansansielun olemukseen [– –]. Se esittää koko muinaisen Suomen kansan maailmankatsomuksen”. Kirjailija Maila Talvion mukaan ”Kalevala on Suomen kansan suuri heimovirsi, esivanhempiemme muistojen pyhäkkö, jossa suomalainen henki löytää sisimmän oman itsensä.” Tällainen suora samaistaminen oli edellytys sille, että Kalevalan naishahmot saattoivat tarjota mallin senaikaisille suomalaisille naisille.

Vahva suomalainen, itkevä karjalainen


Kuvalähde: SKS kansanrunousarkisto
I. K. Inha: Maura, itkijä. Jyvälahti, Vienan Karjala, 1861.

Viime aikoina esimerkiksi perinteentutkijat ovat luonnehtineet Kalevalassa kuvattuja naisia vahvoiksi, ja ajatus on tuttu myös suurelle yleisölle. Vielä 1930–1940-luvuilla Kalevalan naishahmojen päähyveiksi luettiin vahvuuden sijaan äidinrakkaus, pojalleen omistautuminen, uhrautuvuus, epäitsekkyys, uskollisuus ja taloudenpidon taito. Monet näistä ominaisuuksista muotoutuivat sotakokemusten kautta osaksi myöhempää hyvinvointiyhteiskunnan hellimää vahvan naisen mielikuvaa. Juuri sota-ajan poikkeusolot, joissa miestyövoimasta oli pulaa, pakottivat naiset työskentelemään myös miesvaltaisilla aloilla ja avasivat siten työmarkkinoita naisille. Tästä huolimatta sota-aikana korostettiin erityisesti äitiyttä ja suvunjatkamista olennaisena osana naispuolisen kansalaisen velvollisuuksia.

Mielikuva vahvasta suomalaisesta naisesta on jopa valtiollisella tasolla esitetty väittämä, johon tukeudutaan hyvinvointiyhteiskunnan kontekstissa. Vahvuus on suhteellinen käsite, joka väistämättä edellyttää vastakohtaansa. Huomionarvoista onkin, että esimerkiksi Lotta Svärd -järjestön julkaisuissa karjalaisia naisia ei samaistettu Kalevalan naisiin, vaikka heitä, pikemmin kuin suomalaisia naisia, voitaisiin ajatella eepoksen edustaman kulttuuripääoman haltijoiden suorina jälkeläisinä. Sen sijaan karjalaisnaiset yhdistettiin murheeseen ja itkuvirsiperinteeseen.

Suomalaiset tiedemiehet tekivät Karjalasta Suomen ”orientin” leimaamalla senaikaisen karjalaiskulttuurin vanhakantaiseksi. Tämän seurauksena Kalevala voidaan ymmärtää monumentaalisena kaanonina, joka tarjoaa moderneille suomalaisille hallitun kanavan esimoderniin menneisyyteen. Tästä orientalistisesta näkökulmasta käsin suomalaisnaiset ovat osittain rakentaneet identiteettiään vahvoina ja moderneina, siis karjalaisnaisten vastakohtina. Kun Suomen armeija miehitti Itä-Karjalan vuonna 1942, alueelle lähetettiin joukko lottia, jotka kohtasivat karjalaisnaiset heimosiskoina mutta samalla myös ”toisina”. Lukuisat suomalaiset miespuoliset valokuvaajat ja folkloristit I. K. Inhasta Lauri Honkoon ovat kuvanneet naisia itkemässä haudalla, häissä, valokuvausateljeessa tai mikrofonin äärellä. Näistä usein kontekstittomista kuvallisista esityksistä syntyy helposti oletus, että naiset näyttävät surullisilta, koska ovat karjalaisia.

Sankariäiti, kalevalainen emäntä?

1930-luvun sosiaalisessa miljöössä, jossa kotityöt liitettiin naisen tehtäviin, yksi tapa lukea Kalevalaa oli keskittyä sen perhesuhteisiin ja taloudenpidon kuvauksiin: ”Kalevalan naiset yleensä olivat hyviä, ahkeria, iloisia koti-ihmisiä, jotka toimittivat askareensa taitavasti ja ajalleen”. Kalevalan häälauluista löytyi entisaikojen suomalaisen maalaiskoti, jossa tuleva emäntä opastettiin taloudenpitoon. Hänen täytyi saada kaikki perheenjäsenet vauvasta vaariin viihtymään kodissa ja tuntemaan itsensä tyytyväisiksi. Hänen piti kunnioittaa vanhempien ihmisten käsityksiä, suoriutua hyvin talousaskareista ja palvella appivanhempiaan kohteliaasti. Hänen odotettiin työskentelevän tarmokkaasti mutta tyynesti. Myös Louhi, joka oli hurjan luontonsa tähden muuten kiistanalainen hahmo, saatiin sopimaan tähän hyvän emännän muottiin.

Kuvalähde: Kalevalaseura, Johnny Korkman
Eva Cederström: Lemminkäisen äiti, 1939.

Sota-ajat, ensin vuoden 1918 sisällissota ja myöhemmin talvi- ja jatkosota, ruokkivat erityisesti sankariäiti-ideologiaa. Sankarin äiti -kertomuksissa ylistettiin poikansa maan puolesta antaneiden äitien ehdotonta rakkautta, uhrautumista ja kohtaloonsa tyytymistä. Kertomuksissa käsiteltiin menneen sodan muistoa, mutta ne olivat myös tapa valmistella äitejä mahdolliseen tulevaan sotaan ja pojan kuolemaan. Kalevalan hahmoista viitattiin sekä suoraan että epäsuorasti Lemminkäisen, Ainon ja jopa Kullervon äiteihin. Äidinrakkaus ja epäitsekäs uhrautuminen kuuluivat Kalevalan naisten hyveisiin. Esimerkiksi kansanrunoudentutkimuksen professori Väinö Salminen ylisti ”suomalaista äitiä, joka poikansa vuoksi on valmis itse astumaan vaikka Tuonelan synkälle joelle”. Ylistyksen voi kuitenkin kontrastoida siihen, että Lemminkäisen äiti Kalevalassa vastustaa poikansa sotaisuutta. Sodanvastaisuutta ei kuitenkaan missään vaiheessa ole nostettu suomalaisen naisen hyveeksi.

Kalevalassa äideillä on vain muutamia lapsia ja intensiivisen emotionaalinen suhde näihin. Eepos ilmentää näin moderniin, 1800-luvulla Euroopassa syntyneeseen perheinstituutioon liittyviä piirteitä, joihin kuuluu mm. ydinperhe, jossa äiti ja lapset muodostavat yksityiseen sfääriin rajoittuvan läheisyyden ja rakkauden suhteen, joka on jyrkästi erotettu julkisesta sfääristä. Itse asiassa Kalevalan äitihahmoja on helpompi ymmärtää pikemminkin modernin perheihanteen kuin muinaisen yhteiskunnan ilmentyminä.

Lotta Svärd -järjestön puheenjohtaja Tyyne Söderström totesi kirjoituksessaan vuonna 1936, että ”suomalainen kansanruno antaa naiselle monessa suhteessa toisenlaisen aseman kuin muiden kansojen muinaisrunot. Kalevala antaa kuvauksissaan sangen runsaan tilan naisille ja asettaa heidät tasa-arvoisiksi miesten rinnalla ei vain yksin kodin piirissä kotitöissä, vaan laajemmillakin työsaroilla”. Lausunnossa viitataan Kalevalaan mutta itse asiassa puhutaan niistä ominaisuuksista, joita oman ajan naisilta yleensä ja lotilta erityisesti toivottiin. ”Miehen rinnalla seisominen” oli ihanne, jota markkinoitiin sota-aikana naisten kansalaisoikeutena ja -velvollisuutena muissakin kasvatuksellis-sivistyksellisissä yhteyksissä. Tässä muotoillaan uudelleen se yleisesti hyväksytty ajatus, että lotat eivät taistele miehiä vastaan naisasia-aktivistien tapaan vaan toimivat rinta rinnan yhdessä miesten kanssa maansa puolesta.

Suomalaisten sankariäitien sodanaikaisissa kuvauksissa saatetaan ohimennen mainita, joskaan ei kovin usein, että nämäkin itkivät poikiensa kuolemaa tai muita kokemiaan vastoinkäymisiä. Asia jää kuitenkin vähäiseksi huomioksi siinä suuremmassa kertomuksessa, jossa on kyse äidinrakkaudesta, uhrautumisesta ja uskosta maanpuolustukseen. Suomalaisen naisen kuvaaminen ja esittäminen itkevänä ei koskaan tullut tavaksi.

Lotta Svärd -järjestön julkaisuissa suomalaiset ja karjalaiset naiset kuvattiin ennen sotia ja sodan aikana epäsymmetrisesti suhteessa toisiinsa ja Kalevala-eepoksen naisiin. Suomalaiset naiset omistavat eepoksen kulttuurisen pääoman ja tulevat samaistetuiksi siihen, karjalaisilta naisilta se riistetään, eikä heidän katsota olevan sukua eepoksen hahmoille. Suomalaisnaisille Kalevalan hahmot tarjoavat malleja, innoitusta ja tavoitteita oman ajan toimintaan. Karjalaisnaiset sitä vastoin kuvataan itkuvirsiperinteen sisäistäneinä taitajina, mikä on herooiseen kalevalaiseen epiikkaan nähden marginaalista. Näissä teksteissä suomalaiset ja karjalaiset naiset asettuvat siis toistensa vastakohdiksi. Vahva suomalainen nainen on osittain rakennettu heikon ja itkevän karjalaisnaisen varaan. Sota-ajan kokemukset, uhraukset ja osallistuminen tarjosivat keinon rakentaa ja voimistaa tällaista identiteettiä sodanjälkeisessä hyvinvointivaltiossa.

sivun alkuun

"Mahti ei joua maan rakohon, vaikka mahtajat menevät." Kalevalan kulttuurihistoria