"Mieli on jäämähän parempi, kuin on kesken katkemahan." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala ja kansanrunous

Runoja keräämässä

Lyhennetty Pekka Laaksosen artikkelista Elias Lönnrot runojen jäljillä.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

1 2 3 4 5


Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto
Tunnetuimpia Elias Lönnrotin kuvista on piirros, jossa Lönnrot on taivaltamassa paljasjalkaisena kontti selässään ja huilu kainalossaan.

Syksyllä 1827 Elias Lönnrotin opinnot keskeytyivät vuodeksi. Tulipalo oli tuhonnut syyskuun alussa suuren osan Turkua, ja yliopisto päätettiin siirtää pääkaupunkiin Helsinkiin. Opetusta ei tuona lukuvuonna annettu ja moni oli ymmällä, mitä tehdä. Lönnrot oli päättänyt jatkaa lukujaan ja ruveta lääkäriksi. Yllättäen eteen tulleen välivuotensa hän vietti Sammatissa ja Laukossa ja lähti keväällä 1828 ensimmäiselle runonkeruuretkelleen kohti Karjalan laulumaita.

Sammatista Lönnrot suuntaa aluksi kulkunsa Hämeenlinnaan ja sieltä Heinolaan, sen jälkeen ovat vuorossa Mäntyharju, Mikkeli, Juva, Rantasalmi, Kerimäki, Kesälahti, Kitee, Tohmajärvi, Sortavala, Valamo, Ilomantsi, Joensuu, Lieksa, Nurmes, Nilsiä, Kuopio, Rautalampi ja lopulta hän palaa Jyväskylän ja Tampereen kautta Laukkoon. Lönnrot taivaltaa 130 peninkulman matkan pääosin jalan. Matkavarusteina ovat pyssy, huilu, tupakkavehkeet, muutama tärkeä kirja ynnä matkakassassa sata ruplaa rahaa. Se kuluu kyytimaksuihin, kievareihin ja runonlaulajille maksettuihin palkkioihin.

Nuorella maisterilla on retken alkuvaiheessa hieman rooliongelmiakin. Lopella hän haluaisi saada kievarista kunnollisen hevoskyydin Hämeenlinnaan, jotta hänet tutussa kaupungissa ymmärrettäisiin oikeaksi matkalaiseksi eikä joksikin maata kiertäväksi kisälliksi. Retkensä myöhemmässä vaiheessa Kerimäellä Lönnrot yrittää vastaavasti peitellä oppinutta taustaansa, mutta nytkin hän epäonnistuu yrityksessään.

Ensimmäisen kerran Lönnrot pysähtyy retkellään muutamaksi päiväksi Hollolaan ja tapaa sydänystävänsä Adolf Reinhold Langin, vastikään kirkkoherran apulaiseksi nimitetyn. Lönnrot kuuntelee Langin pitämän saarnan ja joutuu retkellään myöhemmin itsekin saarnaajan tehtävään Lieksassa, mutta tästä tapahtumasta jää pakkakunnalle ikävä muisto. Kirkko palaa muutamaa päivää myöhemmin ja pielisjärveläiset ovat tietävinään palon syynkin: ”Se oli Jumalan rangaistus siitä, että kaiken maailman lorun kerääjä päästettiin pyhään paikkaan saarnastuoliin”. Pappila on palaa samalla kertaa, mutta se onnistutaan sammuttamaan tuoreella maidolla; ukkosen sytyttämä ei näet sammu muulla kuin maidolla. Lönnrot saa Pielisjärvellä myöhemmin lisänimenkin: Loru-Lentruut. Syynä saattaa olla se, että hänen tiedetään merkinneen muistiin myös huomattavan joukon uskaliaita seksuaalirunoja, joista osa rohjettiin julkaista vasta vuonna 1997 Suomen Kansan Vanhojen Runojen XV niteessä.

Savon puolelle saavuttuaan Lönnrot alkaa vertailla Hämeen ja Savon eroja. Hämäläinen jähmeys johtuu siitä, että hämäläiset liikkuvat varsin vähän, käyvät vain myymässä tavaransa merenrantakaupungeissa ja palaavat pian onnellisina vanhojen tapojensa pariin isiltä perimiinsä mökkeihin. Savolaiset, karjalaiset ja pohjalaisetkin, joiden niukemmin kasvava maa edellyttää leivän hankkimista laajemmalta, ovat tottuneet liikkumaan, oppimaan uusia asioita ja tulemaan toimeen ihmisten kanssa.

Juvalla etelästä tullut ruustinna oli kaipaillut sinivuokkoja ja valkovuokkoja, näitä suvenihanaisia, joita ei enää tuolla korkeudella kasvanut. Lönnrot oivaltaa, että tutkimalla vertaillen kasvien, lintujen, kalojen, eläinten ja vaikkapa kivilajien nimiä voitaisiin päätellä, missä suomalaisten muinainen alkukoti oli sijainnut. Lönnrotin matkavarusteisiin kuuluvasta huilusta on myös paljon iloa. Hän yllättää Hirvensalmella paimenet sen kauniilla äänellä ja kyläpaikoissa ihmiset kerääntyvät sankoin joukoin kuuntelemaan hänen soittoaan. Lönnrot tuntee itsensä Orfeukseksi tai melkeinpä uudeksi Väinämöiseksi: ”Tämä huvittaa minua, en voi sitä kieltää, ja tyydyttää suuresti itserakkauttani.”

Mutta soittamisella on käytännöllisempikin merkitys. Tällä tavoin hän saa ihmisiä koolle ja näin tietoonsa varsinaiset kansanrunontaitajat. Huilu runonkerääjän matkavarusteena ei ollut Lönnrotin keksintöä, sellainen oli kuulunut jo K. A. Gottlundin varusteisiin. Vaikka Lönnrot vähätteleekin toistuvasti soittajan taitojaan, ahkera esiintyminen lienee tehnyt hänestä melkoisen pelimannin.


Kuvalähde: SKS, Mika Huovinen
Elias Lönnrotin 1. matka 29.4.–4.9.1828.

Kesäkuun kahdeksantena päivänä Lönnrot saapuu Kesälahdelle ja vaeltaa sateessa Hummovaaran kylään tavatakseen Juhana Kainulaisen. Toimeliaalla kuudennusmiehellä, joka on saapunut väsyneenä Puhoksen sahalta tukkilauttaa uittamasta ja jota seuraavana päivänä odottavat pelto- ja metsätyöt, on kuitenkin niukalti aikaa runonlaulantaan. Päiväläisen palkat maksamalla Lönnrot onnistuu samaan Kainulaisen vapaaksi ja voi näin laulattaa häntä kolmatta päivää. Lönnrot merkitsee Hummovaarassa muistiin lähes viisikymmentä runoa, joukossa pitkiä satasäkeisiä metsämiesten loitsuja.

Lönnrot viipyy Kainulaisten luona viisi päivää. Emäntä pesee pyytämättä hänen likaantuneet vaatteensa, ja kun hän yrittää suorittaa maksua, emäntä sanoo: ”Mitäs ihmisestä olisi, jollei sitä hyvää toiselle tekisi.” Itsepäisesti emäntä yrittää olla myös vastaanottamatta Lönnrotin tarjoamaa korvausta syömisistään. Kainulaisen runot löysivät tiensä pian Kantele-julkaisuun, sen jälkeen Alku-Kalevalaan ja myöhemmin sekä Vanhaan että Uuteen Kalevalaan. Yhä vielä Kesälahden Humuvaaran eli Hummonvaaran laella kohoaa vankka satavuotinen petäjä, jonka juurella Lönnrot muistitiedon mukaan oli laulattanut Juhana Kainulaista.
Lue lisää .

Kiteellä, Potoskavaaran kylässä Lönnrotilla on tilaisuus osallistua huiluineen talonpoikaishäihin. Hän kuvaa tarkasti näitä karjalaisia häämenoja. Sisältyyhän häärituaaliin paljon lauluja ja taikatapoja, mutta samalla häätavat kertovat myös sukujen välisistä suhteista. Lönnrot viettää juhannuksenkin samalla vaaralla ja pohtii juhlatulien polttamiseen liittyviä alueellisia eroja. Hän saa selville, että juhannuskokkoon on ollut tapana heittää palamaan vanhoja jousia ja nuolia, joskus rikkinäisiä pyssynvarsiakin. Lönnrot tulkitsee tavan niin, että kokkoon heitetyt esineet annetaan näin kokolle eli kotkalle, joka vie ne taivaan jumalille. Lönnrot muistuttaa, että vanhojen ihmisten mukaan Sammatissa olisi juhannuskokkoa poltettu aiemmin helluntaiyönä ja että tulia olisi kutsuttu helavalkeiksi. Tavasta oli luovuttu jonkin esivallan kiellon takia ja näin kokkoa oli alettu polttaa juhannuksena.

Juhannuksen jälkeen Lönnrot suuntaa kulkunsa Kiteeltä itään ja kun tilaisuus tarjoutuu, hän päättää käydä katsomassa myös Valamon luostaria. Hän saa talteen vain yhden runon: ”Kaksi Valamossa viettämääni päivää olivat koko vaellukseni pisimmät ja ikävimmät”. Lönnrot kiertelee vielä Ilomantsin, Pielisjärven, Lieksan ja Nurmeksen seutuja ja kääntyy sitten paluumatkalleen kohti Laukkoa. Paluumatkallaan Lönnrot poikkeaa vielä Rautalammilla tapaamassa Paavo Korhosta ja Pentti Lyytistä, tunnettuja talonpoikaisrunoilijoita.

Ensimmäisen keruuretken tuloksena on viisi vihkollista runoja ja loitsuja yhteensä yli 6000 säettä. Enempää ei kukaan ollut yhdellä retkellä aiemmin kerännyt.

1 2 3 4 5

sivun alkuun

"Mieli on jäämähän parempi, kuin on kesken katkemahan." Kalevalan kulttuurihistoria