"Mieli on jäämähän parempi, kuin on kesken katkemahan." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala ja kansanrunous

Kalevala ja suomalaisen mytologian tutkimus

Lyhennetty ote Anna-Leena Siikalan artikkelista Kalevala myyttisenä historiana.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Kuvalähde: Kalevalaseura
Pekka Halonen (1865-1933):
Siirry sivulle Väinämöisen soitto, 1897.

Suomalaisella mytologian tutkimuksella on kaksisataavuotinen perinne. Lähtölaukauksena voidaan pitää Christfrid Gananderin Mythologia Fennicaa, joka ilmestyi vuonna 1789. Kansanuskoa käsitteli jo Gabriel Maxeniuksen väitöskirja De effectibus fascino naturalibus (1733), mutta varsinainen kansanuskon ja -runouden laajamittainen keruu- ja julkaisutoiminta Turun akatemiassa alkoi vasta 1700-luvun lopulla Henrik Gabriel Porthanin johdolla. Porthan itse ei varsinaisesti julkaissut mitään mytologian alalta, mutta hänen johdollaan syntyi merkittävä suomalaista kansanuskoa koskeva teos: Kristian Erik Lencqvistin väitöskirja De superstitione veterum fennorum theoretica et practica (1782), jota on pidetty pitkälti Porthanin kirjoittamana, oman aikansa väitöskirjakäytännön mukaan. Kirjoittaja mainitsee esityksensä perustuvan Agricolan Psalttarin (1551) esipuheen jumalaluettelon lisäksi kansanrunokokoelmiin; jälkimmäiset tuhoutuivat Turun palossa.

Elias Lönnrotin Kalevala on kansainvälisten eepos-kirjallisuuden mallien mukaisesti rakennettu taideluomus. Samalla se on suomalaisen mytologian kuvaus siinä mielessä, että lähes kaikki kansanuskon myyttiset ainekset on mahdutettu eepokseen. Kalevalaa luodessaan Lönnrot nimittäin aikakauden hengen mukaan piti silmällä nimenomaan vanhakantaiselta vaikuttavaa kertomarunoutta täydentäen kuvaa loitsujen katkelmilla. Molemmat lajit sisältävät myyttien aineksia.

Myyttiset ainekset sijoittuvat eepoksessa monelle eri tasolle. Sammon taonta ja ryöstö sekä Lemminkäisen matkat kuuluvat sen tapahtumia eteenpäin vievään rakenteeseen. Jotkin myyttiset aihelmat taas asettuvat kansanperinteen tapaan yksityisten runojen ytimiksi, esim. Uuden Kalevalan 16. runon Väinämöisen Tuonelan matka. Ne saattavat kutoutua juonen juoksuun myös vähäisempinä aihelmina, esim. 18. runon Kokon ja hauen taistelu.

Myyttiset mielikuvat rikastavat myös ilmaisun tasoa. On ilmeistä, että Lönnrotin oma näkemys kalevalaisen runouden myyttisestä maailmasta on esteettisten näkökohtien lisäksi muodostanut sen pohjan, jonka perusteella hän on yhdistellyt eri runoihin kuuluvia teemoja ja runokliseitä. Kansanrunojen myyttiset mielikuvat ovat Lönnrotin käsissä muuntuneet ja sulautuneet uusien kokonaisuuksien ainesosiksi. Tästä syystä Kalevala ei kelpaa suomalaisen mytologian tutkimuksen lähteeksi vaikka sitä voikin pitää eräänä suomalaisen mytologian esityksenä.

Juuri siksi M. A. Castrénin Föreläsningar i Finsk Mytologi (1853) jäikin puutteelliseksi, koska se oli Kalevalan kommentointia. Castrén rakensi kuvaansa mytologiasta realistisen etnografian ja vertailevan näkökulman varaan. Uraauurtavasti Castrén nojasi vertailuissaan ural-altailaisia kieliä puhuvien kansojen tapoihin ja uskomuksiin. Antero Vipusesta ja Tuonelan matkasta kertovien runojen hän arveli kuvaavan šamaanin tuonpuoleisen matkaa.

Šamanistiseen kehykseen Kalevalan asetti myös italialainen Domenico Comparetti. Hän tuli Suomeen vuonna 1886 tutustuakseen Kalevalan tutkimukseen. Vuonna 1891 julkaistu teos Il Kalevala o la poesia tradizionale dei Finni, joka ilmestyi myös saksan ja englannin kielellä, vakiinnutti kuvaa suomalaisen perinteen itäisestä taustasta. Siihen oli perehtynyt myös Julius Krohn, joka teoksessaan Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (1894) kuvasi suomalais-ugrilaisten kansojen uskontoja. Julius Krohn oli vahvimmillaan juuri mytologian tutkijana. Teosta Suomalaisen kirjallisuuden historia. I. Kalevala (1885) voi nimestä huolimatta pitää suomalaisen mytologian yleisesityksenä. Kalevalan sijasta Julius Krohn tarkasteli kansanrunoja ja kehitti vertailevaa tutkimusta myös indoeurooppalaisten kansojen uskonnot huomioon ottavaksi.

Julius Krohnin pojan, Kaarle Krohnin mytologiset kansanrunouden tulkinnat osuvat hänen ensimmäisen suuren teoksensa Kalevalan runojen historian (1903–1910) ja yleisesityksen Suomalaisten runojen uskonto (1914) aikaan. Folkloristina Kaarle Krohn kuvasi mytologiaa kansanrunoja perusteellisesti eritellen. Hänen ansiotaan on monen runon primaarianalyysi, jonka kaltaisiin harva myöhempi tutkija on ryhtynyt.

Kun Kaarle Krohn lähti vuosina 1914–1918 tulkitsemaan kalevalaista runoutta historiallisista tapahtumista kertoviksi, jakautui folkloristinen tutkimus kahtia. Historioitsijat, erityisesti Jalmari Jaakkola, omaksuivat Krohnilaisen sankari-ajattelun. Myyttien tulkinta eli sen rinnalla kuitenkin koko 1900-luvun. Laajoja vertailuaineistoja hallinneet ja kansainvälistä uskonnon tutkimusta tunteneet tutkijat samoin kuin kielitieteilijänä tunnettu Sammon arvoituksen (1932) kirjoittaja E. N. Setälä korostivat kalevalaisen epiikan myyttistä ja fiktiivistä luonnetta. He asettivat kalevalaisen runouden maailman muiden myyttisten traditioiden rinnalle etsien ja tunnistaen sekä rakenteiden että aiheiden yhtymäkohtia.

Matti Kuusen yleisesitys Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus vuodelta 1963 on suomalaisen kansanrunouden, erityisesti kalevalamittaisen runouden, systemaattinen esittely, johon sisältyy myös runouden myyttisen aineksen kuvaus. Kuusi pohjaa näkemyksensä perusteelliseen väitöskirjaansa Sampo-eepos (1949). Kuusen ansioita on vankka kansanrunouden tuntemus. Hänen tavoitteenaan oli kuvata runoston historiallisia vaiheita. Niinpä hänen vertailupohjansa on toinen kuin edeltäjillä: hänen päätelmiensä pohjana on Itämeren alueen esihistorian tuntemus, joka ammentaa arkeologien ja kielitieteilijöiden havainnoista.

Uno Harva käsitteli Kalevalan myyttisiä aiheita useissa kirjoituksissaan. Hänen suomalaista perinnettä koskeva pääteoksensa Suomalainen kansanusko (1948) vertautuu empirismissään Kaarle Krohnin teoksiin. Sen lähtökohdat ovat kuitenkin tyystin toiset. Harva upottaa mytologiaa koskevat havaintonsa uskonnon kategorioita koskevaan kehykseen. Teos on vakiintuneita uskonnon kokonaiskuvauksen malleja seuraileva realistiseen kuvaukseen tähtäävä yleisesitys.

Harvan tavoin uskontotiedettä edustaa mytologiaa koskevissa tutkimuksissaan Martti Haavio. Hänen teoksensa Suomalainen mytologia (1967) on nimensä mukaisesti kokonaisvaltainen myyttien tarkastelu. Haavion lähtökohtana olivat 1960-luvun funktionalistiset näkemykset myytin ja riitin yhteenkuuluvuudesta. Niinpä hän sisällytti teokseensa epiikan myyttisten aiheiden lisäksi suuren joukon riittirunouden, erityisesti loitsujen erittelyjä. Haavio hyödynsi myyttien keskeisen sanaston etymologista tarkastelua. Hänen etymologiansa eivät kuitenkaan aina olleet kielitieteellisesti päteviä.

Sen sijaan vertailevan näkökulman Martti Haavio kehitti huippuunsa. Vertailun piirissä ei ollut vain suomalais-ugrilainen tai eurooppalainen perinne, vaan se ulottui Kauko-Itään, Kiinaan ja Intiaan. Monet Haavion kaukovertailut, esimerkiksi sampoa koskevat päätelmät, vaikuttivat aikalaisista arveluttavilta. Nykyisen suomalais-ugrilaisen ja indoeurooppalaisen kieliryhmän varhaista lähihistoriaa koskevan tiedon valossa ne kannattaa kuitenkin ottaa uudelleen arvioinnin kohteeksi.

Ivar Kemppisen lukuisat tutkimukset edustavat kansanrunouden mytologisen tulkinnan perinnettä, esimerkkinä mainittakoon yleisesitys Suomalainen mytologia vuodelta 1960. Koulukuntakiistojen vuoksi hänen tutkimuksensa jäivät kuitenkin vain vähän tunnetuiksi folkloristien keskuudessa.

Viimeisimmät esitykset suomalaisesta mytologiasta ja sen vertailutaustasta ovat Juha Pentikäisen Kalevalan maailma (1987) sekä Anna-Leena Siikalan Suomalainen šamanismi. Mielikuvien historiaa (1992). Laajojen yleisesitysten lisäksi kansanrunouden tutkimus on tuottanut suuren joukon erityisaiheiden ja yksityisten myyttien tutkimuksia. 1900-luvulla uutta tietoa onkin karttunut juuri erityistutkimusten puitteissa.

sivun alkuun

"Mieli on jäämähän parempi, kuin on kesken katkemahan." Kalevalan kulttuurihistoria