"Ei sanat sanoihin puutu, virret veisaten vähene." Kalevalan kulttuurihistoria

Kertautuva Kalevala

Kaikki Kalevalat


Kalevalan toinen, laajennettu laitos ilmestyi vuonna 1849. Tämä on se Kalevala, joka löytyy kirjastoista ja internetistä, ( Siirry sivulle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala-tietopaketti, jonka osana koko teksti luettavissa), Gallen-Kallelan jäämistöstä ja metallimuusikkojen yöpöydiltä. Elias Lönnrot oli kuitenkin laatinut jo useita kansanrunokokoelmia tätä ennen.


Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto
Ensimmäinen sivu Lönnrotin käsikirjoituksesta Runokokous Väinämöisestä vuodelta 1834.

Kantele taikka Suomen Kansan sekä Wanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja
Neliosainen vihko, joka ilmestyi vuosina 1829–1831

Lemminkäinen; Väinämöinen; Naimakansan virsiä
Vuonna 1833 laaditut kolme kokoelmaa, joista on myöhemmin puhuttu ns. Sikermä-Kalevalana.

Runokokous Väinämöisestä
Edellisten pohjalta laadittu käsikirjoitus, ns. Alku-Kalevala, jota ei ehditty julkaista ennen seuraavan, laajemman käsikirjoituksen valmistumista syksyllä 1834

Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista
Ns. Vanha Kalevala, jonka esipuheen Lönnrot päiväsi 28. helmikuuta 1835

Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä (1840)

Uuden Kalevalan (1849) jälkeen Lönnrot palasi eepokseen vielä kerran: vuonna 1862 julkaistiin Koulu-Kalevala, jossa Lönnrot oli karsinut Kalevalan 22 795 säettä 9 732 säkeen mittaiseksi lyhennelmäksi.


Ote Irma-Riitta Järvisen artikkelista Kalevalan lyhennelmät ja mukaelmat.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Koulu-Kalevalan jälkeen on syntynyt aina nykypäivään asti lukuisia, erilaisin periaattein toimitettuja ja kirjoitettuja lyhennettyjä Kalevaloita. Lyhentämisen ja muokkaamisen motiivina, kuten Lönnrotin omassakin työssä, on ollut halu saada eepoksesta lapsille ja nuorille, tai aikuisillekin lukijoille, sopiva ja kiinnostava. Ajatus uudelleen kirjoittamisesta ja siten houkuttelevammaksi tekemisestä koskee myös muita laajoja kulttuurissamme arvostettuja teoksia, esimerkiksi Raamattua, Odysseiaa ja Grimmin satuja.

Monissa tapauksissa Kalevalan muokkaustyö on ollut niin perusteellista, että on täsmällisempää puhua uudelleen tulkinnoista ja eepoksen uudesta elämästä. Asian voi nähdä siinäkin perspektiivissä, että klassikkoteosten luonteeseen kuuluu elää itsenäistä ja varioivaa elämää uusina tulkintoina. Kirjallisen teoksen kykyä synnyttää uutta, eri taiteenlajien elämää voisi pitää suorastaan klassikkouden kriteerinä.

Muokattujen eri Kalevaloiden syntyä voi myös verrata klassikoiden kääntämiseen: jokainen aikakausi tarvitsee maailmankirjallisuuden klassikoista uuden, kielellisesti ajan tasalla olevan käännöksen. On väistämätöntä, että uusiin käännöksiin sisältyy myös tulkintaa.

Kalevalan lyhennelmiä ja muokattuja versioita on tehty kymmeniä. Aina, kun kokonaisen eepoksen tekstiä ryhdytään lyhentämään, tulee tulkinta mukaan: mikä katsotaan liiaksi, epäolennaiseksi? Onko tavoitteena säilyttää vain juoni? Vai halutaanko antaa jonkinlainen kokonaiskuva eepoksen tunnelmasta, joka sisältää myös lyriikka-, loitsu- ja häärunojaksoja? Lyhennelmien (ja siten eepoksen tulkintojen) skaala on tavattoman laaja suorasanaisesta referoivasta kerronnasta vahvasti tulkitseviin ja värittäviin esityksiin. 


Kuvalähde: SKS kirjasto, kuva Eija Hukka
Kalevalamukaelmia vuosilta 1875-1999.
sivun alkuun

"Ei sanat sanoihin puutu, virret veisaten vähene." Kalevalan kulttuurihistoria