"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala taiteessa – Kirjallisuudessa

Isien ”pyhä perintö”: Juhana Kainulainen

Lyhennetty Senni Timosen artikkelista Elias Lönnrot ja runonlaulaja.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Ensimmäisellä runonkeruumatkallaan kesäkuussa 1828 nuori Lönnrot tavoitti jotakin mielestään poikkeuksellista: Kainulan talon Kesälahden pitäjän Hummovaaran kylässä. Laulajana tunnettu Juhana Kainulainen (1788–1848) oli uittotöissä, mutta Lönnrot päätti odottaa. Talo sijaitsi metsän laidassa. Metsäkävely vaikutti kuin taikaisku, mennyt heräsi eloon, aika ei käynyt pitkäksi: Lönnrotin mieli veti ”selittämättömyyden”, ”kultaisten metsänjumalien” ja näitä ”liikuttavien” laulujen puoleen. Lönnrot oli lumoutunut, vaikka toisaalta hän, yhtä lailla kuin kirkon kuudennusmies Juhana Kainulainen, on hylännyt ”taikauskoisen luulon”, joka sijoitetaan menneisyyteen. Laulut ja rukoukset jumalille ovat isien ”pyhiä peruja”: alkuperäisen mielensä menettäneitä, mutta uudella merkityksellä – perinnön pyhyydellä – ladattavia.

Kuvalähde: SKS kansanrunousarkisto, Jouko Hautala
"Lönnrotin petäjä" Kainulaisen talon pihalla Kesälahden Hummovaarassa.

Juhana Kainulaisen tultua kotiin runoja kirjoitettiin aamuvarhaisesta iltamyöhään.  Kahden päivän ja yhden illan työn tulos oli yhteensä yli 50 runoa, joista suurin osa oli loitsuja. Matkakuvauksessaan Lönnrot kiinnitti erityistä huomiota hänen metsästysloitsuihinsa julkaisten peuran, ketun ja jäniksen pyyntiloitsut. Hän halusi antaa ”lukijalle käsitystä siitä, miten suomalaiset metsämiehet rukoilevat metsän jumalia”.

Kainulaisen loitsuista valtaosa on kuitenkin parannusloitsuja. Hänen sairaankylvetykseensä sisältyvät Anna-Leena Siikalan sanoin ”suomalaisen loitsuston mahtavimmat avuksipyyntöjaksot”. Vanhan tautiopin mukaisesti Kainulainen esittää vaivojen aiheuttajan syntykuvauksia, esimerkiksi tulen, käärmeen ja pistoksen synnyt. Loitsijan avuksi anomat hahmot ovat jumalia, pyhimyksiä, haltioita, vainajia, jopa itse paholainen; nämä siis periytyvät sekä etnisestä uskonnosta että kristinuskosta ja ovat loitsuissa samanarvoisia. On oletettu, että Lönnrot ohitti kertomuksessaan Kainulaisen parannusloitsut, koska ne manauksia ja ei-kristillisiä hahmoja sisältävinä eivät sopineet hänen idealisoivaan kuvaansa Kainulaisesta valistuneena miehenä. Voi myös ajatella, että Lönnrotin avainkokemus Kainulassa oli juuri metsämystiikka, Juhanan isältä peritty metsämiehisyys ja suhde metsänjumaliin.

Juhana Kainulainen lauloi myös kertovia runoja, häärunoja ja lyyrisiä runoja. Kertovista merkittävin on jyhkeästi muotoiltu Lemminkäisen virsi, jonka pohjalta hahmottui Kalevalan Lemminkäisen pohjateksti. Kainulaisen kertovissa ja lyyrisissä runoissa niin sankari kuin puhuja on jälleen mies ja ilmaisu miehistä. Laulukilvassa sanat tulevat ”suusta karvaisesta kuin petran persehestä”, tupaa pyydetään ”tantsia tasaisten miesten, miesten nuorten notkutella” ja laulaja lisää säkeitä sitä enemmän mitä useampi oluttuoppi hänelle annetaan. Runoissa painottuvat nuoren miehen elämässä keskeiset teemat: avioituminen, rakkaus ja seksuaalisuus; kylän ja suvun painostavat odotukset ja niiden uhmaaminen, sodassa kuolemisen uhka. Viimeksi mainitun näkee tietäjä- ja metsämies, tautien ja kuoleman tuttu, näin:

Sori on sotainen tauti,
sori on sotaan kuolta,
hemme miekan helkeesen:
äkein poika pois tuleepi,
potemata pois menöö,
laihtumata lankiaapi.

Kysymyksessä on harvinainen ilmaisu, eikä Lönnrot sellaista ohita. Hän lukee sen yhä uudelleen ja kehittelee siitä lopulta Kullervon jäähyväispuheen painokkaimman jakson.

On arveltu, että Juhana Kainulainen oli Lönnrotin ensimmäisen runonkeruumatkan ”ratkaiseva elämys” ja että häneen vaikutti yhtä paljon Kainulaisen ”runollinen” ympäristö ja ”runollinen” olemus kuin itse runot. Mikä tässä elämyksessä oli Lönnrotin laulajakäsityksen kannalta keskeistä? Tuskin pelkkä ”runollisuus”, vaan tapa jolla laulaja sitä toteutti. Yksi ulottuvuus siinä on varmasti miehisyys: 26-vuotiaaseen Lönnrotiin lienee tehnyt vaikutuksen parasta miehuuttaan elävä ja sitä runoissaan suvereenisti ilmaiseva laulaja. Toinen ulottuvuus on Kainulaisen kyky saada loitsurunoin yhteys mystiikkaan, unimaailmaan – tilaan, jonka Lönnrot oli juuri tajuamassa yhtä tärkeäksi kuin järjen ja logiikan maailman. Kolmas, eikä suinkaan vähäisin, on Lönnrotin tulkinta Juhana Kainulaisesta laulajana. Hänelle Kainulainen edusti laulajatyyppiä, joka kykenee ilmiömäisen hyvin muistamaan ja uskollisesti toistamaan lapsena kuulemansa, isiltä perityn. Juuri tällaisten talonpoikien ansiosta runot olivat hänen mukaansa pelastuneet unohdukselta aikakaudesta toiseen.

sivun alkuun

"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria