"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala taiteessa – Kirjallisuudessa

Harmonia: Ontrei Malinen

Lyhennetty Senni Timosen artikkelista Elias Lönnrot ja runonlaulaja.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Syyskuussa 1833 Lönnrot saapui Vuokkiniemen Vuonniseen, jossa kohtasi Ontrei Malisen (1781–1856). Malisen esittämiksi on suhteellisen varmasti todettu vain seitsemän tai kahdeksan runoa. Ontrein runojen merkitys ei olekaan lukumäärässä. Hänen runoihinsa sisältyvät Kalevalan keskeiset kertovat ainekset, ja hänellä on erityisen vahva yksilöllinen tyyli. Hänen runojensa estetiikkaan on liitetty tietynlainen muodon täydellisyys. Martti Haavion sanoin:

Ne ovat kumpikin tavattoman puhdaspiirteisiä, helmenkirkkaita, nuhteettomia. Ne ovat sanonnaltaan rauhallisia, perusteellisia, hitaitakin; ne kertovat miltei jurosti suurista ja järkyttävistä tapauksista, joissa on kaukaisuuden meren huminaa, maailman aamunsarastuksen tuoksua, taivaan hohtoa ja Manan alanteitten äänetöntä kolkkoutta. Niiden säkeissä keskustelevat ja toimivat Väinämöinen, Pohjolan emäntä, Ilmarinen, kyyttöselkä Lappalainen, Joukahainen ja hänen huolehtiva äitinsä. Niissä on taisteluita ja viisauden näytöksiä. Ne ovat runoja, joiden jokainen säe ikään kuin odottaa Homerosta, eepoksenkertojaa.

Kuvalähde:  SKS kansanrunousarkisto
Vuokkiniemi, Venehjärvi. I. K. Inhan valokuva vuodelta 1894.kuvasarja x

Ontrei Malisen laajin ja merkittävin runo, kertomus sammosta, on 365-säkeinen pienoiseepos. Alkunäytöksessä Väinämöinen ammutaan mereen. Vedessä ajelehtivan Väinämöisen ruumiin liikahdukset synnyttävät kosmoksen: maan ja taivaan, kalahaudat ja luodot, auringon, kuun ja tähdet. Toisessa näytöksessä Väinämöinen Pohjolaan ajauduttuaan hankkii kotiin päästäkseen Ilmarisen Pohjolaan sampoa takomaan. Kolmannessa näytöksessä Ilmarinen ja Väinämöinen ryöstävät Pohjolasta sammon, Pohjan akka lähtee joukkoineen takaa-ajoon ja tavoittaa miehet keskellä merta. Taistelu näyttää Malisen mukaan päätyvän Väinämöisen voittoon ja maanviljelyksen syntyyn. Väinämöinen sanoo viimeisen sanan:

Tänne kyntö, tänne kylvö,
tänne vilja kaikenlainen
poloiselle Pohjan maalle,
Suomen suurille tiloille;
tänne kuut, tänne päivät!

”Eräs vanha laulaja”, todennäköisesti juuri Ontrei Malinen, ilmaisi Lönnrotille oman tulkintansa sammosta: ”Eikö sillä ymmärrettäne koko meiän maata, joka, tähtiensä vuoksi taivaalla, sammon toisella nimellä kirjokanneksi sanotaan”. Myöhemmin Lönnrot täsmensi tulkintaa: vanhan laulajan mukaan sammolla tarkoitettiin ”koko sitä maata, jonka suomalaisten esi-isät olivat valloittaneet, sen jälkeen kun vihollinen oli ajanut heidät pois aiemmilta asuinsijoiltaan.” Ontrei Malisen jälkeläisilleen välittämä tieto liittää samporunon lujasti maanviljelyksen riitteihin. Ensimmäisen kevätkylvön yhteydessä, kertoi Ontrein pojanpoika Iivana Malinen myöhemmin, laulettiin aina runo sammon synnystä ja ryöstöstä.

Ontrei Malisen sampo-runon ainutlaatuisuus ei johdu vain sen pituudesta ja yhteydestä maanviljelykseen. Lauri Honko ajatteli, että runon ”yksilöllinen artistisuus” voi piillä tekstiin sisältyvien alkumyyttien tasapainossa. Kosmologiset elementit, jotka, sijoittuessaan alkuun (maailmansynty), keskelle (sammonsynty) ja loppuun (maanviljelyksen perustaminen), läpäisevät koko runon, nostavat tarinan seikkailua yleisempään sfääriin, olennaisiin asioihin. Saman kosmologisen koheesion Lönnrot säilytti koostamistyössään, ja juuri se pitää Kalevalan koossa juonesta riippumatta.

Ontrei Malisen runojen ylivoimainen keskushahmo on Väinämöinen. Kilpalaulanta-runossa Ontrei kertoo Väinämöisen ja Joukahaisen laulutaistelusta, Kilpakosinta-runossa Väinämöisen ja Ilmarisen matkasta kosimaan Pohjolan tytärtä, joka annetaan sammon takojalle, Ilmariselle. Väinämöisen naisasioita käsitellään edellisten lisäksi Vellamon neidon runossa ja katoamista ihmisten ilmoilta runossa Väinämöisen lähtö. Väinämöisen kanteleensoitto -runonkin Lönnrot on merkinnyt Ontreilta muistiin, mutta katkelmallisesti. Syynä lienee ollut kiire nuotanvetoon tai se, että Lönnrot tunsi jo runon hyvin eikä hänestä tekstissä ollut paljoakaan uutta. Niinpä hän merkitsi muistiin vain itselleen oudontuntuisia säkeitä: ”Itse itki Väinämöinen, kyynelvieri kyykästeli...”

Kanteleeseen Ontrei Malisella oli henkilökohtainen suhde. Lönnrot kertoo, että ”Ontreilla oli kantelekkin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen molemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.” Tieto on monella tapaa merkittävä. Lönnrotin runolaulukäsitykseen kuului olennaisesti myös musiikki: kanteleen sävel, laulun sävel. Jo vuonna 1829 hän rinnasti arvostaen runot ja kanteleen, ja Kantelettaren esipuheessa hän esitti näkemyksensä tekstin ja sävelmän tasa-arvoisuudesta runolaulun estetiikassa: ”Oikiassa laulussa ei pitäisi kumpasenkaan, ei sanan, eikä nuotin, yksipuolisesti vallita, vaan keskinäisessä sovussa ja yhteydessä toisensa kanssa elämän.” Ei käy kuitenkaan ilmi, soittivatko Ontrei ja tämän pojat kannelta runolaulun säestyksenä. Malisessa Lönnrot ilmeisesti koki runolaulun ja kanteleensoiton yhdistyvän, sanan ja musiikin rinnastuvan. Myöhemmin Kansallismuseoon päätynyt Ontrein kannel on siis enemmän kuin esine: se on ladattu sävelin ja äänin, jotka helposti mykistyvät Kalevalan tekstin taakse.

Ontrei Malisen kohtaaminen avarsi Lönnrotin ymmärrystä ja kokemusta runoepiikasta. Hän kuuli kertovien keskeisrunojen laulettuja esityksiä ja kanteleen soittoa, vanhan laulu- ja soitinmusiikin peruslajeja, yhden laulajan ja tämän yksilöllisen estetiikan lävitse. Kalevalaisen runo- ja sävelmaailman oli mahdollista elää yhdenkin ihmisen mielessä ja tulla esitetyksi tasapainoisesti, omalla tyylillä, yksin.

sivun alkuun

"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria