"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala taiteessa – Kirjallisuudessa

Kalevala Eino Leinon runoudessa

Lyhennetty ote Kari Sallamaan artikkelista Kalevala sanataiteessa 1860–1935,
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

1 2


Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto
Eino Leino (1878-1926)
vuonna 1912.

Eino Leinolle (1878–1926) Kalevala oli ehtymätön luova dynamo hänen laajassa tuotannossaan alusta loppuun; hän palasi sen aiheisiin ja motiiveihin yhä uudestaan. Eepos oli jatkuvasti uudelleen muotoiltavien ideoiden ja motiivien lähde, joka oli sovellettavissa kulloiseenkin ajankohtaiseen poliittis-yhteiskunnallis-kulttuuriseen tilanteeseen ja maailmankatsomuksen muutoksiin.

Leino toteaa kirjailijamuistelmassaan, etteivät kirjalliset edeltäjät, Erkko ”hiukan järkeilevine”, siis realistisine näytelmineen tai Aho hänelle paljon merkinneet. Enemmän häntä sytyttivät kuvataide ja musiikki, se taiteilijaryhmä, johon kuuluivat Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius, Robert Kajanus, Pekka Halonen ja Emil Wikström.

Kalevala oli ainoa sopiva aihepiiri luoda sellaisia kokonaistaideteoksia, joita Richard Wagner sommitteli Nibelungen-tetralogiassaan. Erona oli se, että Suomessa niitä teki kokonainen taiteilijaryhmä, ns. Kämpin piiri yhdessä. Teokset viittasivat toisiinsa ja loivat sitä Kalevala-kulttuuria, jota vieläkin ylittämättömänä kulta-aikana palvotaan. Esimerkiksi Tuonelan joutsen -aihetta käyttivät rinnan Gallen-Kallela, Sibelius ja Leino.

Linja alkaa Leinon runoelmasta Tarina suuresta tammesta (1896). Poeettisesti se yhdistää kalevalamittaa ja uudempia riimillisiä mittoja. Siinä on idullaan Suur-Suomi-aate, jota karelianistiset haaveilijat kehittelivät. Ajatus ei sinänsä ollut uusi: se alkaa jo August Ahlqvistin tuotannossa.

Runoelma on eräänlainen myyttinen Suomen historia alkaen ”Alkusoinnun” jäämerestä. Siitä nousseen niemen löytää Kalevan kansa, joka on lähtenyt liikkeelle Aasian alkukodista otava ja aurinko oppaanaan. Kansa näkee niemen hyväksi, ja tietäjä nimeää sen Suomenmaaksi. Myöhemmin alkaa Suur-Suomen kukoistusaika:

Koittipa vihdoin Väinämön aika,
Suomeni sankari-aika,
tietojen, taitojen, taikojen aika,
laulujen, urhojen aika,
jolloin suur’ oli Suomeni valta,
laaja laulun ja soiton maa:
Vienan päältä ja Valdain alta
Suvannon suurten vetten taa.
Jolloin Suomeni kansa oli sorja,
ollut ei lännen, ei ounaan orja,
jolloin Kalevan kalpa löi
ja leimusi tietäjän taika.
Kauvas valliten merta kahta
Permin purret kulki,
kauvas kaartaen Pohjanlahta
Kainuu satamat sulki,
loitos Karjalan kannel kaikui,
kauvas kantoi Jäämin jous,
Taara-huutoja rannat raikui,
kussa Yösalon purret sous.
Silloin suur’ oli Suomen kansa,
Suomen leijona voimassansa,
silloin heimoni kunniaa
koko Pohjola julisti julki.

Suomen leijona on tässä anakronismi; se on Ruotsin vallan peruja 1500-luvulta, Juhana-herttuan ajoilta. Runoilija toteaa, että jos sankarit, Väinämö ja Lemminkäinen olisivat tarttuneet valtikkaan ja ryhtyneet veljeskansojen kaitsijoiksi, Suur-Suomi ulottuisi Latviasta, Väinän rannoilta Ruijan suulle. Mutta tätä valtiomuodostusta he eivät osanneet ohjata, vaan he tyytyivät passiivisina soittelemaan kannelta ja jahtaamaan naisia.

Kun keväällä juodaan Agricolan jumalaluettelomoton mukaista Ukon maljaa, ulapalta lähestyy outo purje. Lännen joukot hyökkäävät hävittäen ja ryöstäen, mutta suomalaiset nousevat vastarintaan suurten noitien loitsiessa ruotsalaisten turmiota. Kun salama iskee Ukon uhripuuhun Päivävaaralla, Suomen miehet kokevat sen huonona ennusmerkkinä ja menettävät taistelutarmonsa:

Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian,
näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian.
Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon,
kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.

Aikansa lapsena Leino oli perinteisessä käsityksessä, että suomalaiset kääntyivät kertaheitolla pakkokasteessa. Nykyään epäillään koko ensimmäisen ristiretken olemassaoloa ja tiedetään kristinuskon levittäytyneen jo paljon aiemmin rauhanomaisesti kaupan mukana Turkuun ja muuanne rannikkoseuduilla.

Kuvalähde: SKS kirjasto, kuva Eija Hukka
Tarina suuresta tammesta (1896).

Runoelman kuudennessa luvussa Leino pääsee nimimotiiviinsa, Ruotsin Suomeen istuttamaan tammeen. Tämä epäkansallinen puu on vieraan poliittisen vallan ja kristinuskon symboli. Ruotsin rautatammi jakaa tietoa ja uskoa mutta samalla varjostaa auringon ja kuun suomalaisilta. Leino ottaa kantaa vuosikymmenten takaiseen, August Ahlqvistin ja muiden käymään kiitollisuusvelkakiistaan: Suomen kansa ei ole jäänyt velkaan, koska se on osallistunut yli voimiensakin Ruotsin suurvaltahankkeisiin.

Suomen äiti itkee Lemminkäisen synnyttäjän tavoin armasta kuopustaan, viisasta Väinämöistä, jonka kannel valittaa kaiuttomana rannalla. Emo kaipaa päivän päästäjää. Väinämöinen kuulee sen ja sinkauttaa miekkansa tammen lehvien läpi maahan. Tämä on Leinon variaatio Lennart Meren myöhemmästä ”hopeanvalkeasta”, Saarenmaan Kaalinjärven meteoriitista. Virokannas tunnistaa miekan Ilmarisen Väinämöiselle takomaksi miekaksi, kun Louhi oli kätkenyt valot Pohjolan kivimäkeen. Tässä Leino viittaa suoraan Kalevalaan.

Suomen kansa on ruotsien vallan alla menettänyt myyttisen muistinsa eikä enää tunne Ilmarista tai Väinöä. Satavuotias ukko löytyy laulamaan Virokannaksen kanssa käsitysten partasuiden uroiden muinaislauluja Suvantolan sankareista ja heidän maineteoistaan. Tämä on takautuva kulta-ajan utopia, josta kuullessaan kansa kysyy melankolisesti: ”Miksi ennen kaikk’ ol’ onnellista,/ miksi muinoin kaikki kaunihimpaa?” Virokannaksen vastaus on vieras tammi. Näin nousee kansan pyhä tahto (viite äärifennomaaniseen Lauri Kivekkään KPT-liikkeeseen): ”Taitettava onpi tammi suuri,/ kauhu kaadettava Suomen niemen!”

Suomen miehet yrittävät nostaa Väinön miekkaa, mutta kukaan ei saa sitä maasta irti (viite kelttiläisen taruston kuningas Arthurin kivessä olevaan miekkaan). Leino liittyy nyt suoraan Kalevalan suuren tammen motiiviin merestä nousevine pikku miehineen. Kääpiö muuttuu jättiläiseksi, tempaa kalvan irti kaataen ison tammen.

Allegoria Ruotsin vallan lopusta edellyttää kertomusta autonomian alusta: päivä pääsee paistamaan Suomeen, luonto elpyy. Kansa rientää juhlatamineissa ottamaan vastaan Aleksanteri I:stä:

[– –] kons’ saapuu kansan taatto, Suomen suoja,
kons’ saapuu valtaherra, valon tuoja,
se kauvan kaivattu, se toivo maan.

Leino koettaa yhdistää tämän Porvoon maapäivien 1809 motiivin Kalevalan lopun ja legendojen Kristus, Karjalan kuningas -aihelmiin. Tiet on avarrettava, peitettävä kukilla ja kunniaportit kohotettava korkeiksi. Nämä palmusunnuntaimotiivit myytistävät historialliset kertomukset hyvän voittajan saapumisesta katsastamaan uutta alusmaataan. Kuningas ei vieraile vain valtojen palatseissa, vaan myös torpissa ja muonarenkien pirteissä. Aleksanteri söi tallissa lounaan Paltamon Lapinkankaalla toisella matkallaan 1818, muttei sentään yöpynyt tölleissä.

Runoelma päättyy tähän idylliin ja samalla vetoaa Aleksanterin valaan, joka velvoittaa uusia hallitsijoita, viimeksi vuonna 1894 valtaan noussutta Nikolai II:sta. Lännen vallan, Ruotsin turmiollisuuden voi helposti aktuaalissa tilanteessa kääntää itäiseksi.

Leino ei myöhemmin ollut tyytyväinen ”pelkäksi muodottomuudeksi” jääneeseen teokseensa, mutta sanoo sen kautta päässeensä kalevalaiseen kielenkäyttöönsä. Aiheen suurisuuntaisuus ja nuoren runoilijan kyky toteuttaa sitä poeettisesti ovatkin vielä ristiriidassa.

Kokoelmassa on muitakin kalevalaisia runoja. ”Väinämöisen synty” muuntaa Kalevalan alun motiivia sikäli, että saastattoman sikiämisen sijasta Väinämöinen saa alkunsa meren ja ilman, Ahdin ja Ilmattaren yhdynnästä. Heksametrimittainen ”Väinämöisen palaus” on idylli, jossa Väinämö soittaa niin, että ”on herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen  P a n!”.

1 2

sivun alkuun

"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria