"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala taiteessa – Kuvissa

Väinämöisen idea

R. W. Ekmanin Väinämöinen

Lyhennetty Riikka Stewenin artikkelista Unohdetut kuvitelmat Kalevalasta kuvataiteessa.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

1 2 3 4


Kuvalähde: Kalevalaseura
Johan Blackstadius: Väinämöinen kiinnittää kielet kanteleeseen.

Cainbergin ja Borupin jälkeen näyttää siltä, että kalevalaiset aiheet eivät juurikaan vedonneet taiteilijoihin. Vanhan Kalevalan (1835) julkaisemisen jälkeen kului parikymmentä vuotta, ennen kuin Kalevalan aiheita ryhdyttiin pohtimaan vakavasti.

1850-luvun alussa ruotsalaissyntyinen taiteilija Johan Zacharias Blackstadius (1816–1898) esitteli Taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä maalauksensa Väinämöinen kiinnittää kielet kanteleeseen (1851). Kaikista Kalevalan tarjoamista aiheista hänkin oli valinnut kuvattavakseen Väinämöisen ja kanteleen. Väinämöisen hahmon teki kiinnostavaksi se, että soittajana ja runonlaulajana häntä saattoi verrata paitsi Ossianiin ja Apolloon, myös Homerokseen ja Orfeukseen. Väinämöinen tuli kuvataiteilijoillekin ymmärrettäväksi näiden antiikkisten ja kelttiläisten esikuvien kautta.

Blackstadius löysi muinaissuomalaisen kuva-aiheiden maailman oleskellessaan 1840-luvun lopulla Turussa ja seuratessaan siellä, kuinka Robert Wilhelm Ekman valmisteli Turun tuomiokirkkoon suurta freskoaan, jonka aiheena oli suomalaisten käännytys kristinuskoon. Ekman pyrki mahdollisimman suureen historialliseen autenttisuuteen muinaisia suomalaisia kuvatessaan, ja henkilöhahmojensa vaatetusta suunnitellessaan hän tutustui huolellisesti etnografiseen tutkimukseen. Kastetta odottavia suomalaisia kuvatessaan Ekman loi tyyppigallerian, joka perustui suurelta osin hänen Suomen matkoillaan luonnostelemiinsa piirustuksiin, ja hänen ihmishahmonsa saivatkin tunnustusta siitä, että ne näyttivät ”aidon suomalaisilta”.

Ekmanin fresko oli ensimmäinen todella merkittävä historiallinen kuvaus suomalaisten menneisyydestä; se avasi mielikuvitukselle muinaisuuden, jota toisetkin taiteilijat olisivat voineet esittää maalauksissaan. Taideyhdistyksen piirissä toivottiin 1800-luvun lopulle saakka, että yhdistyksen henkisesti ja taloudellisesti tukemista nuorista taiteilijoista joku kokisi suomalaisen historiamaalauksen kutsumuksekseen. Historiamaalaus, joka tarkoitti paitsi historiallisten myös mytologisten ja uskonnollisten tapahtumien draamallista ja yksityiskohtaista kuvausta maalaustaiteen keinoin, oli 1800-luvulla korkein ja kunnioitetuin kaikista maalaustaiteen genreistä. Ekmanin pariisilainen opettaja Paul Delaroche oli oman aikansa kaikkein tunnetuin ja arvostetuin historiamaalari.

Kun Ekman vuonna 1857 ryhtyi suunnittelemaan suurta Väinämöisen soittoa kuvaavaa maalausta, erästä päätyötään, hän aloitti perehtymällä huolellisesti Kalevalaan ja siitä esitettyihin tulkintoihin. Ensimmäinen kysymys, joka hänen täytyi ratkaista, oli se, mitä Kalevalan henkilöhahmot olivat: oliko Väinämöinen sankari vai jumala? Ekman seurasi M. A. Castrénin tulkintaa, jonka mukaan Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen olivat aluksi olleet jumalia, jotka sitten oli personifioitu ja joiden ympärille oli kudottu tarujen ja tarinoiden piiri.

Ekmanin tehtävä oli hyvin vaikea, sillä toisin kuin Borup ja Cainberg hän pyrki historialliseen todenmukaisuuteen. 1800-luvun alkupuoli oli nimittäin kaikkialla Euroopassa ollut historiantutkimuksen murroksen aikaa, ja sen seurauksena historiallinen etäisyys menneisyyteen nähden alkoi yhtäkkiä tuntua huimaavalta. Myös historiamaalarit käsittivät nyt, että tavoittaakseen menneisyyden tunnun heidän oli tehtävä todellista tutkimustyötä. Vain paria vuosikymmentä aikaisemmin Cainberg ja Borup olivat estottomasti kuvitelleet Väinämöisen Homerokseksi, Orfeukseksi, Apolloksi, Ossianiksi. Carl Axel Gottlundin vuonna 1828 julkaisema tutkielma Väinämöiset oli ollut samalla tavalla synkretistinen: kreikkalaisten ja suomalaisten jumaluudet ja sankarit edustivat samoja asioita eikä mikään todellinen etäisyys erottanut Homerosta ja Väinämöistä toisistaan. Ekmanille Kalevala alkoi edustaa suomalaisten mytologiaa, kokonaan uutta maailmaa, joka avautui historiamaalarille. Tässä ajatuksessaan hän sai rohkaisua erityisesti Topeliukselta.  

1850-luvun lopulla Ekman alkoi suunnitella suurta teossarjaa Kalevalan tarinoista. Eepoksen maailma elää draamallisena ja jännittävänä lähes sadassa piirustuksessa, joita katsoessaan voi vain surra epäonnea, joka esti Ekmania toteuttamasta suurta suunnitelmaansa. Vaikka Ekman itse ei ollut erityisen fennomaaninen tai svekomaaninen – pikemminkin kuvien perusteella tuntuu siltä, että hän ymmärsi Kalevalan lähinnä universaalin kerronnan taidon kautta – hänen suunnitelmansa kariutuivat suureksi osaksi kielipoliittisista syistä: ruotsalaismielisille hän oli liian suomalainen ja suomalaisille taas liian ruotsalainen! Tukholmassa, Pariisissa ja Roomassa opiskelleen Ekmanin esimerkki osoittaa, minkälaisen vallankäytön välineeksi Kalevala ja sen tulkinnat alkoivat muotoutua kielipoliittisten näkökohtien vallatessa asemia.  

Ekmanin suunnittelemasta maalaussarjasta valmistui vain muutama – niistäkin osa on kadonnut tai tuhoutunut. Viimeiseksi Ekman suunnitteli julkaisevansa piirustukset litografia-albumeina, mutta yli kymmenen albumin sarjasta vain kaksi toteutui. Rahoittajia ei löytynyt, eikä tilaajia yksinkertaisesti ollut riittävästi. Siksi Ekmanin Kalevala-piirustuksia voivat nykyään katsella vain taidehistorian tutkijat Ateneumin piirustuskokoelman suljettujen ovien takana.

Taideyhdistyksen piirissä historiamaalaus nähtiin kansallisen identiteetin rakennuskeinona. Ajateltiin että suomalaiset historiamaalarit kuvaisivat nimenomaan suomalaisten menneisyyttä, tekisivät sen näkyväksi. Kalevala tuntui tarjoavan ulospääsyn siitä ikävästä umpikujatilanteesta, jossa Suomen historia näyttäytyi vain osana Ruotsin historiaa. Miten on siis selitettävissä, että Ekmanin Kalevala-suunnitelmat kohtasivat niin suurta välinpitämättömyyttä?

Ekmanin tausta saattoi olla vääränlainen. Hän ei ollut riittävän ”suomalainen”, ja lisäksi hänen tapansa kuvata Kalevalaa muistutti liiaksi muodikasta pariisilaista salonkimaalausta. Taideyhdistyksen nouseva, Cygnaeuksen pian syrjäyttävä mahtimies C. G. Estlander kutsui Ekmanin kalevalaisaiheisia maalauksia ”mytologiseksi moskaksi” ja paheksui vedenneitojen alastomuutta. Vedenneidoissa voikin tunnistaa silloin ajankohtaisia lainoja salonkien ihailluimpien taiteilijoiden maalauksista, mm. Cabanelin Venuksen syntymästä. Ekman myös valmisteli suurta Väinämöisen soittoa Pariisissa ja olisi halunnut esitellä Kalevala-maalauksensa siellä.

Voidaan kuitenkin kysyä, mikä sitten ei olisi lainaa tuon ajan maalaustaiteessa tai ylipäänsä taiteessa. Kuvat syntyvät vähintään osaksi edeltävistä kuvista, ja traditiot ulottuvat kauas historiaan. Väinämöisen soiton sommittelu onkin lainaa paitsi salonkimaalareilta myös paljon vanhemmasta taiteesta. Teoksen kompositio pohjautuu nimittäin antiikkiseen jumalten pidot -aihelmaan ja osaksi myös, kuten Jukka Ervamaa on tuonut esiin, jumalaksi korottamisen, apoteoosin, motiiviin.

Christfrid Gananderin Mythologia Fennicaa ja M. A. Castrénin postuumisti julkaistuja Kalevala-luentoja apunaan käyttäen Ekman kuvitteli Väinämöisen kuulijakuntineen. Väinämöinen näppäilee kanneltaan istuen kivellä kuvan keskellä. Alhaalla oikealla häntä kuuntelevat Vellamo veden emäntä ja Ahti hylkeenpoikanen kainalossaan. Heistä vasemmalla on ryhmä vedenneitoja ja pitkähiuksisia Sotkottaria joutsenineen. Metsässä vasemmalla voi nähdä Mielikin ja Tapion ja vielä mesikämmenen, joka on juuri kapsahtamassa kuuseen. Ylhäällä sateenkaarella istuvat Päivätär, Kuutar, Tähdetär, Otavatar ja nimeämätön sisar. Heidän attribuutteinaan on kutomisvälineitä niin kuin kreikkalaisen mytologian kohtalottarilla. Mielikin ja Tapion alapuolella on vielä Pellervoinen istuttamassa kasvia ja heidän takanaan Hiisi, manalan jumaluus. Suurimman osan hahmojen attribuuteista Ekman on lainannut Castrénin Vanhan Kalevalan ruotsinnoksesta (1841).

Väinämöisen soiton lisäksi Ekman maalasi valmiiksi myös Lemminkäisen äidin Tuonelassa sekä Pohjan neidon ja Ilmattaren.

1 2 3 4

sivun alkuun

"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria