"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala taiteessa – Kuvissa

Kareliaaneista uusshamanisteihin

Lyhennetty tietolaatikosta Ulla Piela: 1900-luvun Kalevala-taiteilijoita.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Suomen taide-elämässä 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen on nähty taitekohtana, jolloin ns. kultakausi päättyi ja modernismi alkoi. Muutosta ei havaittu vain jälkikäteen, vaan jo aikalaiset kokivat maalaustaiteen kärsivän jonkinlaisesta ideologiattomuudesta: maalaustaidetta ei pidetty enää yhtä merkityksellisenä kansallisena voimavarana kuin vuosisadan vaihteessa. Gallen-Kallelan ja muiden
  luoma kuva-aiheisto ei vastannut muuttuneissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa odotuksia. Sääty-yhteiskunta alkoi hajota: sivistyneistön vaalimat silotellut kuvat kansasta ja ihanteellisista maisemista eivät ilmentäneet toivotunlaista modernia suomalaisuutta. Nuoret taiteilijat suhtautuivat kriittisesti ”kansatieteellisten riepujen ja rättien penkomiseen”, kuten Juhani Aho oli asian ilmaissut. He lähtivät hakemaan kansainvälisiä vaikutteita, ja fennomania, patriotismi ja etnografinen keräily saivat jäädä. Kalevalainen hahmo muuttui kansallisen tunnon vahvistajasta taruolennoksi.

Uutta suuntaa luova kuvataide luopui myös realistisesta esittävyyden vaatimuksesta ja kiinnitti huomion ennen muuta kuvataiteellisiin elementteihin. Nuorten varhaismodernistien rinnalla oli kuitenkin runsain määrin edelleen taiteilijoita, jotka uskoivat Kalevalaan ja sen innoittamaan kuvastoon.


Kuvalähde: Kalevalaseura
Alpo Sailo hyödynsi Pedri Shemeikan patsasta myös suunnittelemassaan Sortavalan laulujuhlien julisteessa.

Kuvanveistäjä Alpo Sailo (ent. Albin Enlund, 1877–1955) oli Akseli Gallen-Kallelan oppilas. Hän ihastui Kalevalaan, ja hänestä kehittyi puhdasverinen Kalevala-romantikko ja karelianisti, jolle runonlaulajat merkitsivät suomalaisten henkisesti rikasta menneisyyttä. Sailon tuotannosta runonlaulajaveistokset muodostavatkin keskeisen osan. Ensimmäiset veistokset valmistuivat vuonna 1906, viimeiset 1940-luvun lopulla. Kuuluisimpia ovat Sortavalaan vuonna 1935 pystytetty Pedri Shemeikan patsas sekä vuonna 1936 valmistunut Larin Parasken muotokuva, joka sijoitettiin vuonna 1946 Helsinkiin Hesperian puistoon. Muita hänen ikuistamiaan legendaarisia runonlaulajia ovat mm. Miihkali ja   Latvajärveltä, Anni Lehtonen Vuonnisesta ja Domna Huovinen Akonlahdelta. Sailo haaveili sitkeästi Kalevalatalosta, kalevalaisen kulttuurin keskuksesta, johon sijoitettaisiin hänen runonlaulajapatsaansa sekä Akseli Gallen-Kallelan ja muiden Kalevala-taiteilijoiden teokset.

Kuvalähde: Kalevalaseura, kuva Kari Lehtonen
Emil Wikström, Pohjanneito.

Suuriin kareliaaneihin kuului myös Emil Vikström (1864–1942), joka toteutti Kalevala-aiheita erityisesti suihkukaivoissa: Tampereella Hämeenpuistossa on hänen veistoksensa Pohjanneito (1913) ja Lahdessa Aino (1921). Muita hänen 1900-luvun alussa syntyneitä Kalevala-veistoksiaan ovat Väinämöinen (1907), Aino (1916), Marjatta (1926) sekä Väinämöinen Antero Vipusen vatsasta päästyään (1931). Emil Halosen (1875–1950) Kalevala-aiheiset veistokset 1900-luvun alussa kuvasivat enimmäkseen Kalevalan naisia: Marjatta (1911), Annikki (1919), Aino (1922), Pohjolan emäntä (1937) sekä Kyllikki (1941). Myös Väinö Aaltonen keskittyi 1920-luvulla kalevalaisiin naisiin, Ainoon (veistokset 1920 ja 1923) ja Marjattaan (1934).

Toisen maailmansodan jälkeistä kuvanveistotaidetta edustavat mm. Aarre Aaltonen (1889–1980), jonka veistos Ilmatar ja sotka (1939) sijaitsee Helsingin Sibelius-puistossa. Sakari Tohkan (1911–1958) teoksia ovat mm. Tursas ja merenneito (1940) ja Marjatta (1953). Viljo Savikurjen veistoksia ovat 1950- ja 1960-luvulla valmistuneet Saaren neidot, Pohjan neito sekä Aino.


Kuvalähde: Arkkivoltti, Kari Lehtonen
Heikki W. Virolainen, Väinämöinen.

1900-luvun loppupuoliskolla Kalevala-aiheista kiinnostuivat kuvanveistäjät Veikko Nuutinen ja Heikki W. Virolainen. Veikko Nuutisen Kalevala-sarjaan vuodelta 1995 kuuluvat alumiini- ja teräsveistokset Ilmatar, Aallotar ja Sotka. Heikki W. Virolaisen tuotantoa pidettiin 1960-luvulla ja sen jälkeenkin varsin epäsovinnaisena. Hänen teoksiaan ovat mm. Marjatan poika (1964–1965), Marjatta (1965–1966), Ristiinnaulittu Väinämöinen (1968) ja Ilman impi (1970).
Katso aiheesta Marjatta myös Siirry sivulle Ateneum: Kalevalan luokkakuva – Kalevala-taidetta kouluille

Kalevalan maailma on innoittanut lukuisia nykytaiteilijoita ja nykykansantaiteilijoita etsimään alkuperäistä ja kritisoimaan vinoutunutta elämäntapaamme. Toisinaan taidelajien rajat hämärtyvät: kalevalaisuutta etsitään samaan aikaan maalauksen, performanssin ja veistoksen avulla. Näin tapahtuu esimerkiksi shamaaniksi vihkiytyneen tietäjän ja parantajan Johannes Setälän niissä teoskokonaisuuksissa, joissa hän tulkitsee näkyjään shamaanirummuin, äänin ja maalauksin. Hänen maalauksensa ovat ”täynnä primitiivisiä hahmoja ja rituaaleja, joissa liekinomaiset värit nousevat tummista alusmaista ja taivaallisista vesistä. Erityisen merkittäviä ovat hänen kollaasinsa ja käsiteteoksensa luonnonaineksista, joista saattaa tulla pieni talismaani tai soitin”, kirjoittaa Erkki Pirtola. Tunnetuimpia Karjalaohjalla asuvan Setälän Kalevala-aiheisista teoksista on maalaus Ilmatar ja sotkan muna (1984), jossa luojajumalatar Ilmatar synnyttää maailman tulisen sotkan munan sisällä. Setälä o­n kirjoittanut myös shamanismista kaksi piirroksillaan kuvittamaansa kirjaa: Shamaanin matkan (1997) ja Shamaanin maailman (2000).
Setälästä ks. lisää Siirry sivulle nykykansantaide -verkkosivuilta.

”Loimaan shamaani”, kuvanveistäjä ja taidemaalari Alpo Jaakola (1929–1997) oli surrealisti ja myyttinen ekspressionisti, joka veisti, maalasi, piirsi ja julisti. Loimaalla on hänen arkaainen patsaspuistonsa, johon hänet on haudattu. Kuuluisimpia Jaakolan Kalevala-maalauksista on Lemminkäisen äiti Tuonelan virralla (1985). 1960-luvulla hän piirsi Lönnrotin ”runonkerjuumatkoista” hienon sarjakuvan, jossa on mustan huumorin sävyttämiä kuvia niin Kalevalan hahmoista kuin runonlaulajista. Sarjakuva on julkaistu teoksessa Ruusuruoska (1991).  .

Kalevalan 150-vuotisjuhlavuonna 1985 performanssitaiteilija Erkki Pirtola kokosi Kangasniemen nuorisoseurantalolle joukon taiteilijoita ”heimotapahtumaan”. Kesän jatkuneessa tapahtumassa rakennettiin talosta koko ajan muuttuvaa tilateosta. Pekka Kainulaisen, Pekka Nevalaisen, Harri Larjoston, Roi Vaaran, Marianne Falkin, Papu Pirtolan ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan myyttiset ja shamanistiset performanssit käsittelivät Kalevalan tapahtumia ja hahmoja, sammon ryöstöä, Lemminkäisen kuolemaa ja ylösnousemusta, Tuonelan virtaa jne. Monet näiden taiteilijoiden teoksista ovat myöhemminkin ilahduttavalla tavalla avartaneet Kalevala-taiteen kenttää.

Sirpa Ala-Lääkkölä piirsi 1980-luvulla sadomasokistisia sarjakuvia, joita hän suurenteli myös maalauksiksi. Helsingissä olleen Lepakkoluolan kahvilan seinille hän maalasi valtavan Kullervon tarinan, joka Erkki Pirtolan mukaan symboloi ”luumaisen sivaltavine hahmoineen paikan kullervonkirousta”. Ala-Lääkkölä teki myös oman vastineensa Gallen-Kallelan Aino-triptyykistä. Gallen-Kallelan teoksia on mukaillut myös turkulainen taiteilija Markku Laakso, jonka teoksissa Väinämöisen paikalle on ilmestynyt Elvis. Riikka Purosen Minä ja merenneito -teoksen (1996) voi puolestaan nähdä variaationa Väinämöisen ja Vellamon neidon kohtaamisesta: siinä kiiltelevin muovihelmin koristeltu merenneito-Vellamo hipelöi Elvis-Väinämöistä, oman aikansa laulaja-shamaania.


Kuvalähde:  Kalevalaseura, kuva Kari Lehtonen
Hannu Väisänen, Kalevala.

Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlavuonna 1999 valmistuivat Hannu Väisäsen Kalevala-teokset. Ne näyttivät Kalevalan laulujen kirjana. Väisänen kuvaa itse suhdettaan Kalevalaan seuraavasti:

Kalevalan tai kareliaanisen perinnön sydän on laulu. Ei kirjoitettu sana eikä myöskään kuva. Molemmat pysäyttävät, pahimmillaan jähmettävät, kun taas laulu liikuttaa, pitää elävänä. Kalevalan sydänlihas on nelipolvinen trokee. Se pumppaa verta, rytmiä ja kertomusta eteenpäin. Viisisävelinen melodia ja nelipolvinen trokee muodostavat eräänlaisen mnemoteknisen seulan. Se auttaa muistamista, kun pitkiä tarinoita lauletaan yksinkertaisella melodialla.

Väisäsen kuvitustyön perustaksi nousi siis nelipolvinen trokee. Hän päätyi kuvaamaan tätä rytmistä runomittaa erilaisten ornamenttikuvioiden avulla, koska ”ornamentin ja rytmin pohjalla on usein toisto”, ja koska ornamentin toistaminen alkoi toimia loitsun tavoin: ”Sillä juuri loitsu sovittaa kuvan ja musiikin ristiriidan. Loitsun erilaiset toistuvat runokuvat pyrkivät kerääntymään yhdeksi ainoaksi simultaanisuksessioksi hakiessaan kulloinkin loitsuttavan kohteen syntyä ja näin lähestyvät kuvan ehtoja”.

sivun alkuun

"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria