Leinon kalevalaiset draamat

Lyhennetty Kari Sallamaan artikkelista Kalevala sanataiteessa 1860–1935.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

1 2 3

Eino Leino (1878–1926) oli kiinnostunut teatterista ja alkoi varhain kirjoittaa näytelmiä. Hän sovitti ja dramatisoi Lönnrotin eepoksesta kokonaisuuden nimeltä Kalevala näyttämöllä vuosina 1909–1910. Ainakin Aino esitettiin vanhalla Seurahuoneella 1910, ja tekstit julkaistiin kolmena vihkosena jouluksi 1911 ja kokonaisteoksena 1912. Leino esitytti sarjaa kesällä 1912 Seurasaaren Helkanäyttämöllään, mutta huonon menekin takia hanke oli pakko lopettaa.

Runoilija kirjoitti itse joukon aihepiiriin suoraan tai välillisesti liittyviä näytelmiä. Ensimmäinen on symbolistinen ”näytelmäruno” Tuonelan joutsen (sepitetty 1896, julkaistu 1898). Lemminkäinen tulee Tuonen virralle ampumaan myyttistä eläintä, taiteilijan haaveen symbolia. Hän joutuu kiistaan Pohjan paimenen kanssa, joka pyytää sankaria tappamaan itsensä, mutta tämä ei alennu tahraamaan miekkaansa likaiseen vereen.

Lemminkäisellä on eksistentiaalinen ja identiteettiongelma, Hamletin dilemma. Pitkässä monologissaan hän ilmaisee halunsa puhdistaa maailman synnit, eli hänessä on Kristuksen piirteitä. Sen jälkeen alkaisi idylli, jossa sankari eläisi äitinsä kanssa:

[– –] siellä kanssa äityeni,
armahani, harmahani,
eleleisin yksin vain,
tuuditellen tuskiain;
[– –] hiljaa lahden laulun soiden
äidin armaan sylihin
pääni raskaan painaisin;
hiljaa kulkis kutrejani
käden vienon viihdytys,
sammuis poltto poskiltani
verten kiiman kiihdytys, [– –]

Kuvalähde: Kuvataiteen keskusarkisto
Tuonelan joutsen Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) maalauksessa Lemminkäisen äiti, 1897.

Lemminkäinen haluaa Tuonen tytön ilmaisevan joutsenen lymypaikan. Vastoin tämän varoituksia hän ilmaisee tiedonhalunsa kuolemankin uhalla. Hän haluaa voittaa Tuonelan vallan ja saarnata uutta uskoa. Tuonen tyttö alkaa vietellä Lemminkäistä sulhasekseen hyvin aistillisin säkein. Hänessä on symbolismin mielihahmon, sankaria hyveen tieltä pois johdattavan femme fatalen piirteitä:

Sun koskena kiehuen kiehtoisin
minä helmani hehkuhun
ja syömeni voimalla syöttäisin
ja mahlani maidolla juottaisin
minä Tuonelan sulhoksi sun.
Näin leppien alla me lemmittäis
ja kaulaten lahtien kaartehet jäis.

Sankarin siveellisen kunnon pelastaa ilman kaarella hetkeksi näyttäytyvä Pohjan neiti, ihanteen symboli. Kun Tuonelan joutsen ilmestyy, paimen ampuu käärmenuolen Lemminkäisen rintaan. Paimen sanoo olevansa sankarin kaksoisolento:

Oman oli kähysi käärme,
oman syysi synkkä nuoli,
minäpä vain elosi varjo,
paimen töittesi pahojen.

Toisin kuin Kalevalassa paimen ei ehdi paloitella ruumista, koska äidin laulu alkaa kuulua – näyttämötekninenkin välttämättömyys.

1 2 3


"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria