"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevala taiteessa – Elävissä kuvissa

Rauta-aika

Lyhennetty Kari Immosen, Kari Kallioniemen, Kimi Kärjen, Kimmo Laineen ja Hannu Salmen artikkelista Kalevalasta populaarikulttuuriin. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Kuvalähde: YLE, valokuva-arkisto, Antero Tenhunen
Kalle Holmbergin ja Paavo Haavikon Rauta-aika elokuvassa Ilmari on taitaja, joka ei aina jaksa nähdä todellisuutta.

Yleisradion tuottama neliosainen tv-sarja Rauta-aika (1982), jonka käsikirjoituksesta vastasi Paavo Haavikko ja ohjauksesta Kalle Holmberg, oli eräänlainen vedenjakaja Kalevalan tulkinta-perinteessä. Holmberg totesi lähtökohdistaan vuonna 1982:

Ainoa metodini tehdä Rauta-aikaa oli etsiminen. Kalevalainen perinne on vahva: säveltäjät, runoilijat, tiedemiehet ja taiteilijat ovat luoneet siitä omat visionsa, jotka ovat muokanneet mielikuviamme kalevalaisesta maailmasta pitkälti yli toistasataa vuotta. Jos olisi jääty Gallen-Kallelan, Sibeliuksen tai Eino Leinon tulkintojen armoille, olisi toistettu vanhaa. Perinteiden painosta piti irtautua mutta se oli vaikeaa. Miten nähdä niiden läpi, miten riisua myytit ja lähestyä nykyaikaa. Myyttien, staattisten kipsikuvien läpi nähdä ihminen, tarttua häneen.

Rauta-aika ei niinkään syntynyt suomalaisesta elokuvallisesta perinteestä, vaan kytkennät ovat vahvempia kirjallisuuteen, teatteriin ja oopperaan. Etääntymisessä oli monia tasoja: kokenut teatteriohjaaja sai välineekseen elokuvan, jossa kalevalainen tulkintaperinne oli heikoin ja siinä mielessä ”kipsikuvien” murtaminen helpompaa. Tärkeän vieraannuttavan lähtökohdan antoi myös käsikirjoittaja Paavo Haavikko, joka irtautui perinteestä jo kielellisellä tasolla. Haavikko pyrki löytämään oman runollisen ilmaisunsa, joka puhuttelisi modernia lukijaa. Runoelma julkaistiin kirjana samana vuonna 1982, kun tv-sarja sai ensi-iltansa. Kirjan mottona on teksti: ”Unohda! Unohda Kalevala, sen sankarit, sanat, sanomukset, unohda mitä olet heistä kuullut, kuvat jotka olet nähnyt. Unohda!”

Kalle Holmberg totesi myöhemmin muistelmissaan erityisesti oopperallisen taustan merkityksen. Samat tekijät olivat toteuttaneet Aulis Sallisen oopperan Ratsumies Savonlinnaan kesäksi 1975. Voi jopa tulkita, että oopperaproduktiot olivat tuoneet ryhmälle (johon Holmbergin ja Haavikon lisäksi siis kuuluivat säveltäjä Aulis Sallinen, lavastaja Ensio Suominen ja musiikin johtanut kapellimestari Ulf Söderblom) sellaisen kulttuurisen aseman ja prestiisin, jonka turvin Kalevalan kaltaiseen teokseen saattoi tarttua. Panostus oli silloisessa mittakaavassa valtava, eikä Yleisradio myöhemminkään ole tuottanut yhtä suurellista tv-sarjaa. Valmisteluun meni kauan, ja projekti käynnistyi jo syksyllä 1977. Kun sarja esitettiin televisiossa keväällä 1982, ensi-iltaa seurasi kiivas debatti koskien sekä tuotantokustannuksia että taiteellista sisältöä – Holmbergin muistikuvan mukaan ”puolentoista vuoden mölinät ja naukujaiset”.

Neliosainen sarja oli ns. minisarja. Tällaiset lyhyet jatkuvajuoniset sarjat olivat tulleet muotiin eurooppalaisessa tv-tuotannossa 1970-luvun aikana. Minisarjojen myötä elokuva- ja televisiokulttuurien rajapinta hämärtyi, estetiikat sulautuivat ja tekijät tulivat lähemmäs toisiaan. Uudenlaisesta tuotannollisesta lähtökohdasta seurasi myös ongelmia, sillä teatterin tai elokuvan ammattilaiset eivät välttämättä sopeutuneet tv-yhtiöiden toimintaperiaatteisiin. Epäilemättä näin kävi myös Rauta-ajan kohdalla. Ainakin muistelmiensa mukaan Kalle Holmbergin oli vaikea hyväksyä Yleisradion työehtosopimuksia, jotka johtivat odottamattomiin kustannuksiin. Julkisessa keskustelussa produktion kustannuksista jaksettiin taittaa peistä. Esimerkiksi Italiassa vastaavanlaisia tuotantoja rahoitettiin tuomalla levitykseen elokuvateatteriversio ennen tv-ensi-iltaa, mutta Rauta-ajan kohdalla jäätiin kaipaamaan sekä elokuvaversion mahdollisesti tuomaa lisärahaa että itse elokuvateatteriolosuhteita.


Kuvalähde: YLE, valokuva-arkisto, Antero Tenhunen
Yleisönosastoissa moni katsoja valitti näkevänsä elokuvassa Uunon Ilmarin sijasta.

Jos Rauta-ajan tekijöillä oli vahvaa näyttöä aiemmasta yhteistyöstään, myös näyttelijäkaarti kantoi mukanaan kiinnostavia historioita. Väinön roolissa esiintynyt Kalevi Kahra oli saanut Jussi-patsaan räätäli Halmeen roolista elokuvassa Täällä Pohjantähden alla (1968). Pohjolan isäntää näytteli Holmbergin vanha tuttu Turun kaupunginteatterin kaudelta, Esko Salminen, ja Pohjolan emäntää Kristiina Halkola, joka samaan aikaan esiintyi sketsiohjelmassa Hukkaputki. Ohjaaja Mikko Niskanen taas vilahtaa Tieran roolissa. Yllättävin näyttelijävalinta oli epäilemättä Ilmarin asuun sonnustautunut Vesa-Matti Loiri, Holmbergin Turun-kauden näyttelijä niin ikään, joka samaan aikaan oli tähteytensä huipulla Uuno Turhapurona. Etenkin näyttelijävalinnat herättivät keskustelua yleisönosastoissa.

Nykykatsojan näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää kyvyttömyyttä nähdä Loiria ilman Turhapuroa, mutta taiteen kenttä oli vuonna 1982 jyrkemmin kaksijakoinen kuin nykyään: ns. korkea ja matala kulttuuri ajautuivat lähes väistämättä törmäyskurssille. Yleisösuosionsa vuoksi Uuno Turhapuro, leimallisin esimerkki populaarikulttuurista, merkitsi monille myös korkeakulttuurin kilpailijaa.

sivun alkuun

"Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen." Kalevalan kulttuurihistoria