"Ei sanat sanoihin puutu, virret veisaten vähene." Kalevalan kulttuurihistoria

Kertautuva Kalevala

Kalevala versoo

Tulkintojen laajenevat kehät

Toimitettu Seppo Knuuttilan artikkelista Muita Kalevaloita – kuvitelmia ja kilpailijoita.
Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

1 2 3

Wettenhovi-Aspan näennäistieteellisillä näkemyksillä on ollut moniakin hengenheimolaisia, ehkä jopa enemmän hänen jälkeensä kuin aikalaisissaan. Jo vuonna 1931 ilmestyi Eetu Vuorion tutkielma Suomalaiset Välimeren auringon alla, jossa Kalevalan maantieto sijoitetaan Kreikan saaristoon. Helmi Poukka taas julkaisi vuonna 1973 ”aspalaisen” teoksen Alkukotimme on Egypti. Aspalaisuutta tihkuu myös Keijo Astalan kirja Suomi-kansan puolustus. Historiallinen löytöretki menneisyyteen, joka ilmestyi vuonna 1987. Siinä Astala pyrkii todistamaan, että muinaiset herulit olivat suomalaisia ja että Böömin alueella oli vielä myöhäiskeskiajalla suomalaista asutusta.

Kalevalaista menneisyyttä konstruoineiden henkilöiden joukkoon kuuluu myös Ior Bock (Bror Holger Svedlin), joka on kertonut Juha Javanaisen toimittaman ja Timo Lehtisen julkaiseman sukutarinan Bockin perheen saaga. Väinämöisen mytologia (1996). Jo 1980-luvun alussa Bock aloitti Sipoossa mittavat, mm. Sipoon Säästöpankin ja Lemminkäinen Oy:n rahallisesti tukemat kaivaukset, joiden tavoitteena oli paljastaa muinainen, suvun perimätiedon mukaan olemassa oleva Lemminkäisen temppeli. Ior Bockin jalanjälkiä on seurannut Leo Nygren omakustanteissaan, esimerkiksi teoksessa Lemminkäisen ja Suomettaren häät Valhallassa (2005).

Teo- ja kristosofian hengentieteelliseen traditioon tukeutuu puolestaan Seppo Huunosen laatima, liki 15 000 runosäettä käsittävä Uuden laulun Kalevala. Mythologia Fennica Epos (2004). Tämän teoksen tarkoituksena on jatkaa siitä, mihin Lönnrot lopetti, ei siis syrjäyttää Kalevalaa. Ennen muuta kysymys on nyt mytologia-teoksesta, josta Huunosen mukaan on poistettu kaikki myöhäinen folklore ja sivistyksen aiheuttamat epäautenttisuudet, niin että teoksesta voisi parhaalla mahdollisella tavalla välittyä – ehkä hieman yllättäen – Kristuksen toinen tuleminen. Huunosella on eräiden haastattelutietojen mukaan sellainen käsitys, että muinainen Kalevala on kyllä ollut olemassa, mutta ei fyysisessä muodossa kirjana vaan näkymättömässä inspiraatiomaailmassa, siis jonkinlaisena mentaalisena tekstinä. Siinä missä Kalevalan lyhentäjät ovat pääasiassa poistaneet versioistaan mm. lyyrisiä jaksoja, Huunonen on lisännyt niitä teokseensa Kantelettaresta.

Kalevalaa, kansanrunoutta ja mytologiaa koskevan, niin sanotun fiktiivisen tutkimuksen kiinnostava nykyedustaja on kirjailija Timo Heikkilä. Hän on tulkinnut muinaista kalevalaisuutta erilaisten mytologisten ainesten ja persoonallisten katsomusten valossa muun muassa teoksissaan Kullervon suku. Erään mielenmaiseman vaiheet (1995), Kalevalan metafysiikka ja fysiikka (1999), Aurinkolaiva. Lemminkäisen myytti ja Ritvalan kultti (2004).

Kirjallisuudentutkijoiden mukaan Kalevala Lönnrotin eepoksena on sanataideteos sellaisenaan eikä siihen sovi kajota missään muuttamistarkoituksessa. Tässä suhteessa asia on selvä. Sen sijaan tulkinnanvaraista on, mikä kansanrunojen, entisten ja nykyisten eeposideoiden sekä toteutuneiden Kalevala-tekstien suhteessa on niin inspiroivaa, että yhdistelmä tuottaa edelleen sekä erilaisuuteen pyrkiviä että toisiinsa viittaavia eeposesityksiä.

1 2 3

sivun alkuun

"Ei sanat sanoihin puutu, virret veisaten vähene." Kalevalan kulttuurihistoria