KILPALAULANTA










10









20









30









40









50









60









70









80









90









100

Yks oli vanha Väinämöinen,
toin oli nuori Joukahainen
ajettih hyö vastakkahe,
aisapa tarttui aisan piähän
rahkis rahkehe takertui,
vesi tippui vempeleestä
usva uuen aisan piästä
rasva kiehui rahkehesta.
Virkkipä nuori Joukahainen:
”Sinä herra, minä herra,
kumpi meistä tien pitääpi?”
Virkkipä vanha Väinämöinen:
”Mitellähpä miekkojamme
koitellahpa konstiamme,
kummall on miekka pitempi
jolla on kortta korkiampi,
sehän tässä tien pitääpi.”
”Miteltih hyö miekkojansa
koiteltiinpa konstiansa.
Tuonpa vanhan Väinämöisen
miekka tuli pitemmäksi
jopa kortta korkiemmaksi.
Hiki tippui nuoren piästä.
Virkkipä vanha Väinämöinen:
”Min tiiät syvintä sanoa?”
”Tuon tiiän syvintä sanoa:
kaivot on kaivettu syväksi
mäet on myllätty ylöse
luuot on ko kohol luotu.”
Virkkipä vanha Väinämöinen:
Lapsen tiiot, naisen muistit
ei ole partasuun urohon
eikä miehen karvarinnan.
Viel minä sinunkin laulan
suin lumehen, päin vitihe
kobrin kovah tanterehe
hambahin vesihagohe
polvin suohon vedelähe.”
Virkkipä nuori Joukahainen:
”Vaiva miul on tiällä olla
suin lumessa, päin vijissä
kobrin kovas tanteressa
hambahin vesihavossa
polvin suossa vedelässä.
Ois miulla kolme orihta
yks on raida rahkehini
toine on regivetoni
kolmas on kovin vikevä.
Otapa niistä jombikumbi
piästä vain päiviltä pahoilta
elämiltä vaikioilta.”
Virkkipä vanha Väinämöinen:
”On miulla orit itšellä
vähän markkoja paremmat
kiivahemmat, kirkkahemmat.
Lapsen lahjat, keyhän kenkit
ei ole partasuun urohon
eikä miehen karvarinnan,
enkä piästä, en pelasta!”
Virkkipä nuori Joukahainen:
”Ois miulla kolme venoista
viel ois vähä laivojani,
otapa niistä jombikumbi
piästä vain päiviltä pahoilta
elämiltä vaikioilta.”
Virkkipä vanha Väinämöinen:
”On miulla veneet itšellä
joka niemen nokka täysi
joka lahti laivojani,
lapsen lahjat, keyhän kenkit,
ei ole partasuun urohon
eigä miehen karvarinnan.
Enkä piästä, en pelasta.”
Virkkipä nuori Joukahainen:
”Oi sinä vanha Väinämöinen
la sivuta, perävytä
pyöritä pyhät sanasi
annanpa ainovan sisären
turjuksella, lurjuksella
vanhalle vara pivoksi
lusikoita pesemähän
astioita korjailemahan.”
Virkkipä vanha Väinämöinen:
”Nyt on lahjat luavulliset,
nyt on kenkit kelvolliset,
nytpä piästän, nyt pelastan.
Aja vain korsatta kodihes.”
Ajoi päivän, ajoi toisen
ajoipa kohta kolmannenkin.
Piäsi häin isän pihoille
Itkie vain hykerdelööpi.
Ennätti emo kysyä:
”Mitäpä itket poigaseni?”
”Sitä itken sen igäni
sekä puolen polviani
kun annoin ainavon sisären
turjuksella lurjuksella
tuolla vanhal Väinämöisel
lusikoita pesemähän
astioita korjailemahan.”
”Eläpä itke poigaseni
sitäi vuotin sen igäni
sekä puolen polviani
sukuhuni suurda miestä
vävykseni Väinämöistä
vävykseni Väinämöistä.”